On kaupunki, jossa kaikki lehtipuut ovat keltaisia juuri nyt. Ne ovat selvästi sopineet keltaisuudesta toistensa kanssa, ne jopa kilpailevat värikylläisyydessä.
Sävyt ovat kylmiä ja lämpimiä, ruskeaan ja vihreään taittuvia, hohtavia ja hillittyjä, syviä ja raikkaita, oksissa kiinni ja maassa irti, jotkin ilmassa irrallaan. Vertailu on mahdotonta, kilpailu päättyy alkuunsa.
Illalla sataa, sade voimistuu. Kaupunki on väliaikaisesti siirretty syrjään, talviteloille. Tavallisesti täällä vilisee turisteja, nyt ei juuri ketään. Olemme hotellin ainoat vieraat, ravintolassa melkein ainoat.
Vinot puutalot näyttävät vanhastaan olevan tottuneita unohdettuina olemiseen.
Aamulla pienen kahvilan pitäjä sanoo, että keväällä, kun kahvilat ja ravintolat suljettiin eikä ihmisiä saanut tavata, vanhukset olivat kaupungissa masentuneita ja yksinäisiä. Valtio lupasi yrittäjille tukia, mutta hakuprosessi oli niin monimutkainen, että tuet jäivät pääosin lupauksiksi.
Entä nyt syksyllä, hän miettii, eläkeläinen itsekin, ja hymyilee aurinkoisesti. Mitähän tapahtuu.
Jättäessämme kaupungin sää harmenee, tienvarren keltaiset puut himmenevät ruskeanmustiksi. Alkaa ei-mikään-vuodenaika samalla, kun koko Saksa sammuttaa valot ja lukitsee ovet marraskuun ajaksi.
Hidas kirjailija 