Kirjailijablogini on viime kuukausina alkanut yhä enemmän muistuttaa kaupunkiarkkitehtuuri- tai matkailublogia. Varoitan jo etukäteen, että ensi kesänä se saattaa alkaa muistuttaa hyvin paljon puutarhablogia, kun muutamme Berliinistä Görlitziin, asuntoon, jossa on oma piha. Oma piha! Se on nykyiseen 1,6 neliömetrin kaupunkiparvekkeeseen verrattuna aika paljon.

Aiheeseen sopivasti liittyen olen lukemassa Kristiina Wallinin ja Hannimari Heinon teosta Puutarhakirjeitä. Kirja sisältää kahden runoilijan käymää kirjeenvaihtoa kahden vuoden ajalta. Takakansiteksti on houkutteleva:
”Runoilijat Hannimari Heino ja Kristiina Wallin vievät lukijan tunnelmallisten puutarhakuvien myötä pohtimaan levon ja tekemisen sykliä sekä jakavat muistoja matkoilta ja kokemuksia kirjoittamisesta. He miettivät puutarhan olemusta, sen vaatimaa työtä ja tarjoamaa rauhaa. Kirjeet kuljettavat perinteisten puutarhojen lisäksi metsäpuutarhoihin, veden alle ja mielen metsiin. Tekstien kerroksellisuus, lyyrisyys ja rytmi solisevat kuin purot puutarhojen halki.”
Kuvauksen perusteella odotin kirjalta hieman esseistisempää otetta, joten en saanut sen ideasta heti kiinni. Teoksen kieli on kaunista, ja tosiaankin soljuvaa. Rehevän runollisessa teoksessa on kuitenkin myös jotakin, mikä ei itseeni vetoa. Kirjoittajat jäävät lukijalle etäisiksi, vaikka kirjeenvaihto on kahden ystävyksen välistä, tai ehkä juuri siksi: koska naiset jo tuntevat toisensa, heidän ei tarvitse kertoa itsestään juuri mitään. Käsiteltävät aiheet ja ajatukset ovat suurelta osin abstrakteja, ja sekä luontoa että kirjoittamista romantisoidaan omaan makuuni vähän liikaa. Parhaimmillaan teksti on nimittäin konkreettisissa kuvauksissa:
”Kasvimaa voi hyvin, ani harvoista käynneistäni huolimatta. Sateinen kesä on auttanut ainakin sen verran, että taas sain mukaani tilliä, salaattia sekä yhden pesäpallomailan kokoiseksi venyneen kesäkurpitsan joka olisi kylläkin maistunut pienempänä paremmalta. Saa nähdä, ehtiikö auringonkukka loistaa vielä ennen hallaöitä. Nyt se tuntuu keskittyvän pelkkään kuromiseen, yhä ylemmäs, laakean teriön pysyessä visusti kiinni. Se näyttää uimalelulta.”
Haluan antaa kirjalle myöhemmin uuden mahdollisuuden ja ehkä lukea sitä silloin pikemminkin runoteoksena, sillä sen aihe ja muoto ovat kieltämättä kiehtovia. Monet bloggarit ovatkin kirjaa kehuneet. Kirjalla on siis epäilemättä oma, tarpeellinen paikkansa. Ja Satu Kontisen suunnittelema kansi on herkullinen.

Minulla on vielä pitkä matka sellaiseen oikeaan puutarhaan; muutto sijoittuu huhti-toukokuulle, joten tämän vuoden puolella kotipihalla tuskin kasvaa juurikaan uutta. Tavoitteena on ensi alkuun vain selviytyä muuttovaiheesta ehjin nahoin, ja sitten, kesällä, viettää pihalla aikaa ja miettiä, miten uusi koti muodostuu kodiksi. Ehkä grillatakin. Katsella pihaa, tutkia olemassaolevaa kasvustoa ja pohtia, mitä se kaipaisi, vai olisiko parempi jättää ala sellaiseksi kuin se on. Vähän rosoiseksi.
Kuulostaa ihan kirjoittamiselta.