Puutarhakirjeitä

Kirjailijablogini on viime kuukausina alkanut yhä enemmän muistuttaa kaupunkiarkkitehtuuri- tai matkailublogia. Varoitan jo etukäteen, että ensi kesänä se saattaa alkaa muistuttaa hyvin paljon puutarhablogia, kun muutamme Berliinistä Görlitziin, asuntoon, jossa on oma piha. Oma piha! Se on nykyiseen 1,6 neliömetrin kaupunkiparvekkeeseen verrattuna aika paljon.

dav
Vanhan kasvihuoneen ikkuna pihan nurkalla.

Aiheeseen sopivasti liittyen olen lukemassa Kristiina Wallinin ja Hannimari Heinon teosta Puutarhakirjeitä. Kirja sisältää kahden runoilijan käymää kirjeenvaihtoa kahden vuoden ajalta. Takakansiteksti on houkutteleva:

”Runoilijat Hannimari Heino ja Kristiina Wallin vievät lukijan tunnelmallisten puutarhakuvien myötä pohtimaan levon ja tekemisen sykliä sekä jakavat muistoja matkoilta ja kokemuksia kirjoittamisesta. He miettivät puutarhan olemusta, sen vaatimaa työtä ja tarjoamaa rauhaa. Kirjeet kuljettavat perinteisten puutarhojen lisäksi metsäpuutarhoihin, veden alle ja mielen metsiin. Tekstien kerroksellisuus, lyyrisyys ja rytmi solisevat kuin purot puutarhojen halki.”

Kuvauksen perusteella odotin kirjalta hieman esseistisempää otetta, joten en saanut sen ideasta heti kiinni. Teoksen kieli on kaunista, ja tosiaankin soljuvaa. Rehevän runollisessa teoksessa on kuitenkin myös jotakin, mikä ei itseeni vetoa. Kirjoittajat jäävät lukijalle etäisiksi, vaikka kirjeenvaihto on kahden ystävyksen välistä, tai ehkä juuri siksi: koska naiset jo tuntevat toisensa, heidän ei tarvitse kertoa itsestään juuri mitään. Käsiteltävät aiheet ja ajatukset ovat suurelta osin abstrakteja, ja sekä luontoa että kirjoittamista romantisoidaan omaan makuuni vähän liikaa. Parhaimmillaan teksti on nimittäin konkreettisissa kuvauksissa:

”Kasvimaa voi hyvin, ani harvoista käynneistäni huolimatta. Sateinen kesä on auttanut ainakin sen verran, että taas sain mukaani tilliä, salaattia sekä yhden pesäpallomailan kokoiseksi venyneen kesäkurpitsan joka olisi kylläkin maistunut pienempänä paremmalta. Saa nähdä, ehtiikö auringonkukka loistaa vielä ennen hallaöitä. Nyt se tuntuu keskittyvän pelkkään kuromiseen, yhä ylemmäs, laakean teriön pysyessä visusti kiinni. Se näyttää uimalelulta.”

Haluan antaa kirjalle myöhemmin uuden mahdollisuuden ja ehkä lukea sitä silloin pikemminkin runoteoksena, sillä sen aihe  ja muoto ovat kieltämättä kiehtovia. Monet bloggarit ovatkin kirjaa kehuneet. Kirjalla on siis epäilemättä oma, tarpeellinen paikkansa. Ja Satu Kontisen suunnittelema kansi on herkullinen.

Hannimari Heino ja Kristiina Wallin: Puutarhakirjeitä. Atena, 2018.

Minulla on vielä pitkä matka sellaiseen oikeaan puutarhaan; muutto sijoittuu huhti-toukokuulle, joten tämän vuoden puolella kotipihalla tuskin kasvaa juurikaan uutta. Tavoitteena on ensi alkuun vain selviytyä muuttovaiheesta ehjin nahoin, ja sitten, kesällä, viettää pihalla aikaa ja miettiä, miten uusi koti muodostuu kodiksi. Ehkä grillatakin. Katsella pihaa, tutkia olemassaolevaa kasvustoa ja pohtia, mitä se kaipaisi, vai olisiko parempi jättää ala sellaiseksi kuin se on. Vähän rosoiseksi.

Kuulostaa ihan kirjoittamiselta.

Mainokset

Kokeellinen kuukausi Görlitzissä

Itä-Saksassa, Puolan rajalla sijaitsevassa Görlitzissä olemme Markin kanssa käyneet aikaisemminkin, pääasiassa pyöräretkillä, mutta tämä visiitti on erilainen, sillä vietämme kaupungissa koko tammikuun.

dav
Näkymä Görlitzin Pietarinkirkon kupeesta Puolan puolelle Zgorzeleciin.

Mistä on kyse? Leibniz-instituutti – kestävään kaupunkikehitykseen sekä ihmisyhteisöjen ja luonnon välisiin suhteisiin erikoistunut tutkimuslaitos – organisoi yhteistyössä Görlitzin kaupungin ja useiden muiden osapuolten kanssa massiivista koeasumisprojektia nimeltään Stadt auf Probe (”Kokeile kaupunkia”). Projektiin valituille kotitalouksille tarjotaan asunto ja co-working-tila Görlitzistä neljäksi viikoksi, ja koeasujien tulee vastineeksi antaa tutkijoille tietoa asumisestaan ja asumistoiveistaan sekä kertoa näkemyksiään Görlitzistä asuinpaikkana. Ja neljässä viikossa näkemyksiä ehtii varmasti jo muodostua.

Projekti tuottaa siten siis lisää tietoa siitä, millä tavoin pienempiä kaupunkeja ja kyliä voisi kehittää houkuttelevammiksi asuinpaikoiksi nuorelle ja koulutetulle väestölle sekä heille, joiden työ ei ole maantieteellisesti sidottu tiettyyn paikkaan. Tärkeää tietoa siis, eikä ihme, että projekti on herättänyt jonkin verran kiinnostusta myös Saksan mediassa.

mde
Koeasumisjakson hämyisä kotikatumme James-von-Moltke-Strasse.

Koeasuminen on tuntunut ensimmäisten päivien ajan oikein mukavalta.

Noin Porvoon kokoisen kaupungin keskusta-alueen kävelee päästä päähän puolessa tunnissa. Kaduilla ja autoilla on vähän lunta, ja sitä sataa hiljalleen lisää himmeässä keltaisessa katuvalossa. Hylättyjä kerrostaloja on siellä täällä keskustassakin, ikkunoissa vanerilevyt tai ei niitäkään, ovenpielissä haalistuneita nimikylttejä: tuossa on ollut vuosikymmeniä sitten elintarvikekauppa, tuossa siirtomaatavaraliike, tuossa on myyty valokuvatuotteita. Ja jossakin julkisivultaan rapistuneen talon ikkunassa onkin verhot ja viherkasvi. Asuuko tuolla joku, vai ovatko verhot jääneet vanhasta tottumuksesta paikalleen? Ja naapurissa täyteen loistoonsa restauroitu koristeellinen renessanssi-, barokki- tai jugendtalo.

Ja luonto:

dav
Neissen yli kulkeva rautatiesilta.

Meneillään on siis kuherruskuukausi Görlitzin kanssa. Kaupungissa tuntuu olevan kaikkea: rauhaa ja vilinää, ravintoloita ja puistoja, palveluita, toimiva julkinen liikenne ja kulttuuria. Parhaillaan menossa on viisipäiväinen musiikkifestivaali, ja vuosittain järjestetään kolmen maan kansainväliset elokuvafestivaalit.

Asukasmääränsä lisäksi Görlitz muistuttaa Porvoota myös upean vanhankaupunkinsa puolesta, ja kaupungin keskellä virtaa tietenkin joki, tosin sillä erotuksella, että joen itäpuolella on toinen valtio, ja vieras kieli, ja eri rahayksikkö. No, onhan Porvookin kaksikielinen.

Vähemmästäkin kirjoittajanmieli inspiroituu.

Olisikohan Suomessakin kysyntää koeasumisprojektille?

Pue valot päälle

Hitaalle kirjoittajalle yksi vuosi on lyhyt aika. Viime vuodenvaihteessa työn alla oli sama käsikirjoitus kuin nytkin. Mikä lyhyen romaanin kirjoittamisessa voi kestää niin kauan? Eniten aikaa syövät muut työt, kirjoittamisen välttely jonkin kirjoitusprosessiin liittyvän hankalan vaiheen vuoksi sekä palautteen odottaminen. Kuitenkin ne turhauttavan tuntuiset kirjoittamatta vietetyt viikot ovat loppujen lopuksi joka kerta parantaneet omaa tuntumaani tekstiin. Kun teksti saa levätä, se jollain tavalla käy.

Nytkin tuntuu siltä, että käsikirjoitukselle tekisi hyvää odotella puolisen vuotta, ennen kuin tartun siihen taas. Mutta en malta. Tänä vuonna haluaisin viimein saada kirjan valmiiksi, ja julkaisu, jos hyvin käy, on todennäköisesti ajankohtaista vasta 2020.

Edistystä tapahtuu, vaikka ei aina siltä näytä. Syksyllä kävin kirjan yhdellä tapahtumapaikalla eräässä Saksan ja Puolan rajalla olevassa kaupungissa. On helpompi kirjoittaa, kun tapahtumapaikan ilmapiiri, tuoksut ja äänet ovat mielessä. Joulukuussa olen hionut tekstiä tiiviisti tietokoneella: poistanut jotakin, lisännyt jotakin. Olennaisia oivalluksia on pulpahdellut kirjoittaessa mieleen, ja niiden ansiosta tekstiin on tullut syvyyttä ja leveyttä.

Vuodenvaihteessa, Porvoon Taidetehtaan uudessa, toimivassa taiteilijaresidenssissä, sain taas yhden editointikierroksen valmiiksi. Uudenvuodenpäivänä hovilukijani antoi tekstistä arvokkaat kommenttinsa, ja nyt on hyvä vire jatkaa editoimista – kunpa saisin pidettyä sen vireen yllä ainakin tammikuun ajan.

Vuosi 2018 oli siis minulle kirjoittamisen kannalta hyvä, vaikka olisi voinut olla parempikin. Muilta osin vuoteen mahtui kaikenlaista: päällimmäisenä mieleen ovat jääneet liiankin levoton ja matkustuksentäyteinen kevät, kesän kohtaamiset ja syksyn työkiireet, kaikki sekä hyvässä että pahassa. Aika proosallinen vuosi siis.

Ehkäpä viime vuoden puurtaminen tuottaa pian tuoreita versoja. Ehkä tästä vuodesta tulee tasaisempi ja rauhallisempi, ja sekä kirjan että blogin kirjoittamiselle jää enemmän aikaa. Koputetaan puuta. Ja pukeudutaan lämpimästi. Ja kuljetaan mielenmaisemamme kylätien valoisalla puolella.

Kohti aurinkoisempia päiviä ja parempaa uutta vuotta siis!

dav
Eräs Saksan ja Puolan rajalla oleva kaupunki ja rajajoki.

Kaupunki-ilmiöiden sanallistaminen

En yllättyisi, jos saisin tietää, että japanissa on oma sanansa ristiriitaiselle, vähän karmivalle tunteelle, joka syntyy, kun kohtaamme kaupungilla tasaisin väliajoin vastaan käveleviä yksittäisiä ihmisiä, joiden katse on tiiviisti puhelimessa, kasvoilla ei minkäänlaista ilmettä. Ja onkohan kukaan keksinyt kuvaavaa sanaa sellaiselle alueelle, jossa näiden puhelimelleen valppautensa menettäneiden vastaantulijoiden ilmiö on huomattavan tavallinen (paitsi ”Prenzlauer Berg”)? Ja onko olemassa sanaa yhtäkkiselle, toteutumatta jäävälle halulle säikäyttää tuollainen henkilö, esimerkiksi huutamalla äkkiä ”VARO”? Ehkä ei.

Mutta ehkä japanissa sentään on oma sanansa sellaiselle tunteelle, jota koemme, kun huomaamme itse hieman paheksuvamme ja hieman säälivämme vastaantulijoita, mutta samalla toteamme hieman noloina asennoituvamme heihin ylemmyydentuntoisesti ja tiedostamme, ettei ylemmyydentunne ole oikeastaan perusteltua, sillä emmehän itsekään pidä paheksuntaa huokuvista ihmisistä.

Nykyajassa voisi olla käyttöä sanaparille tai asteikolle, joka kuvaa sitä, kuinka juurtuneeksi tai ulkopuoliseksi tunnemme itsemme suhteessa kulloisenkin kaupungin henkeen. Ja sille tunteelle, kun kukaan ei ole huomannut painaa nappia suojatien vierellä olevassa liikennevalotolpassa eivätkä valot vaihdu. Kaupunkielämä tuntuu vaativan määreitä vaikeasti määriteltäville abstrakteille ja sosiaalisille ilmiöille, joita ei ollut olemassa vielä silloin, kun kielemme syntyi.

Kaikille ilmiöille ei silti tarvitsekaan keksiä erillistä sanaa. Sitä varten voimme laittaa peräkkäin useampia sanoja ja lauseita. Onneksi. Vieraiden kielten erikoiset termit ovat usein hauskoja ja kertovat jotakin tärkeää kyseisestä kulttuurista, esimerkiksi meille suomalaisille tuttu ”kalsarikännit”, ja on mielenkiintoista miettiä, miksi juuri tämä sana on olemassa tässä kulttuurissa, ja mikä on estänyt sen synnyn tuossa toisessa kulttuurissa. Ja miksi jotkin tunteet ja ilmiöt ovat sanallistettamattomissa.

Jos joku on kuitenkin kiinnostunut luomaan lisää sanoja nykysuomeemme – joka ohimennen sanoen tuntuu minusta viime vuosikymmenien aikaisen kirjallisuuden perusteella köyhtyneen ilmaisuvoimaltaan – toivottaisin tervetulleiksi tiiviit määritelmät edellä mainittujen lisäksi myös sille ololle, kun epäilemme, että joku pitää meitä itsekeskeisinä tai töykeinä, vaikka emme tiedä miksi; ja sille, kun yritämme kaikin voimin muistaa sanan tai nimen, joka on ihan muistin reunalla, muttei kuitenkaan tule mieleen; ja sille ilmiölle, kun olemme lähettäneet kuusi sähköpostia eri ihmisille eikä yhteenkään tule vastausta.

IMG_20181021_214127.jpg

Kirjoituksia taloissa

Raunioituneita taloja näkyy Keski-Euroopan kaupungeissa siellä täällä, keskustoissakin. Vuosikymmeniä sitten päättynyt sota ja köyhyys erottuu rapistuneissa seinissä ja ikkunoissa, joiden lasi on viimeksi ollut paikoillaan kenties viime vuosisadan puolella. Rauniotalot ovat menneisyyden muistomerkkejä, ne huokuvat unohdusta ja hiipunutta, karkotettua elämää. Silti ne nykyäänkin tarjoavat kodin eläimille. Ehkä myös unohdetuille ihmisille. Talot odottavat tyyninä lopullista purkuaan. Kunnostaminen tuskin on monenkaan tällaisen rakennuksen kohdalla vaihtoehto.

IMG_20180115_122313.jpg
Frankfurt an der Oder, Saksa.

Jäljellä on merkkejä menneistä äänistä, joiden peruuttamaton poissaolo tekee hiljaisuudesta käsinkosketeltavaa. Aika on kuluttanut rakennusten julkisivua päivä päivältä niin, ettei seinän alkuperäisen maalin sävyä enää juuri voi erottaa. Ehkä kaupungissa on vielä joku, joka muistaa ajan, kun talo oli asuttu ja hyvinvoiva.

IMG_20180102_233454.jpg
Jiříkov, Tšekki.

Rauniotalot inspiroivat taiteilijoita, kirjoittajia, talonvaltaajia. Monella hylätyllä asemarakennuksella olisi huimia tarinoita kerrottavanaan. Niiden tarinat ilmenevät kenties seiniinkirjoittajien kautta. Talon rapistuneet seinät ovat kasvoja, joille kirjoitetut sanat ja piirretyt kuvat antavat ilmeen ja tunteen.

IMG_20180629_013406.jpg
Görlitz, Saksa.

Mitä sinä kirjoittaisit sen talon seinään, joka aikanaan varmasti puretaan?

Harhailua ajassa

Vaikka hankin jokin aika sitten rannekellon, joka näyttää kellonajan lisäksi päivän ja viikonpäivän, unohdan noin seitsemän kertaa viikossa, mitä päivää elän. Usein arvaan, kuten tänäänkin, virheellisesti, että on perjantai, vaikka kellokin oli ranteessa. Yleensä arvaus on väärä. En tiedä, miksi olen tarrautunut perjantaihin. Ehkä se kuuluu kesään. Ehkä deadlineja on viime aikoina ollut liikaa, tai sitten liian vähän, kun kerran mikä tahansa päivä voisi mielestäni olla perjantai. Hyvä sentään, ettei maanantai.

Olen yrittänyt viime aikoina kartoittaa kaupungista uusia alueita, joilla en ole käynyt. Kerran tai pari päädyin katselemaan Berliiniä halkovan Spreen rantaa. Virtaavan veden, lenkkeilijöiden, pyöräilijöiden ja turistien katseleminen on rauhoittavaa. Jokilaivat kurvaavat mutkassa toistensa kylkiä hipoen rakennustyömaan ohi. Meneillään on jonkinlainen kattoremontti. Työmiehillä ei näyttänyt olevan mikään kiire kymmenien metrien korkeudessa.

dav

Yhtenä päivänä kävin tutustumassa tekeillä olevan käsikirjoitukseni tapahtumapaikkoihin. Otin hiukan vaivaantuneena joitakin kuvia ja videoita itselleni muistiinpanoiksi. Tulin kuvanneeksi lähinnä asfalttia, kun en kehdannut nostaa kameraa tarpeeksi ylös ihmisten keskellä.

Tulevassa kirjassani näyttää siis muun muassa, proosallisesti, tältä: (tuleva lukija saa lisätä tähän hieman runollista tunnelmaa ja juonellisuutta omasta päästään)

dav

Kyseinen tuleva kirja odottaa periaatteessa kärsimättömästi, käytännössä kärsivällisesti kustantajan palautetta. Kiirettä ei oikeastaan ole. Kirjoittamiseen voi käyttää kaiken sen ajan, jonka se vaatii. Tämä kirja vaatii aikaa jälleen roppakaupalla. Paikkojen tutkiminen, tunnelman aistiminen ja tarkkailu kuuluu tämän kirjan syntyyn, toisin kuin edellisten romaanien.

Tänään näin metrossa naisen, jolla oli korvillaan suuret punaiset kuulokkeet ja käsissä Rubikin kuutio. Kuution jokaisella sivulla oli värillisiä neliöitä suunnilleen 8 x 8 kpl, eli ainakin minun silmiini tehtävä vaikutti mahdottomalta. Kääntely jatkui yhtä kiihkeänä asemalaiturilla, katse ei noussut kuutiosta sekunniksikaan. Kyseessä taisi olla kekseliäs selviytymiskeino, ehkä pelosta tai ahdistuksesta.

Kesä jatkuu, vaikka lehmukset ovat pudotelleet kuivuneita ”neniään” kadulle ja autojen päälle tahmeiksi matoiksi.

Uutisvirran viemää ja tuomaa

Viisikin minuuttia uutissivustoilla on tänään riittänyt osoittamaan, että suurin piirtein kaikki maailmassa on huonosti: Syyriassa on tapahtunut kaasuisku, Mäntyharjulla ympäristöön on vuotanut tuhansia litroja myrkkyä, Münsterissä mielenterveysongelmainen mies ajoi autolla väkijoukkoon, Unkarin vaaleissa heitetään parhaillaan hyvästejä demokratialle, ja Donald Trump on edelleen Yhdysvaltain presidentti. Onneksi sentään poliisi pystyi estämään terrori-iskun Berliinin puolimaratonilla.

Olen seurannut myös kotimaista kirjallisuuskeskustelua, jonka polttopiste on ollut tänään kirjailija ja näytelmäkirjailija Saara Turusessa. Keskustelun kulku on monimutkainen, mutta yritän kuvata sen taustoineen lyhyesti siten kuin olen sen ymmärtänyt, ihan vain siksi, että en osaa päättää, onko aihe minusta enemmän traaginen, ärsyttävä vai huvittava. Ainakin se on poikkeuksellinen. Kokeillaan:

Turusen ensimmäinen romaani, Rakkaudenhirviö, julkaistiin vuonna 2015. Kirjalle myönnettiin Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkinto. Turusen toinen romaani, Sivuhenkilö, näki päivänvalon tänä keväänä. Molemmissa teoksissa käytetään autobiografista kerrontatapaa. Käsittääkseni kerronnassa sekoittuvat fakta ja fiktio; kertojan suulla puhuvat sekä Saara Turunen itse että fiktiivinen kertoja. Kumpaakaan kirjaa en siis ole lukenut, joten saatte korjata minua, jos olen väärässä.

Kustantamon esittelyn mukaan Sivuhenkilö ”käsittelee kirjoittamista ja tunnustuksen kaipuuta, tappion hetkiä ja voittamisen kummallisuutta, odotuksia ja todellisuutta, jotka kulkevat alati omia teitään.” Imagen Sonja Saarikoski haastatteli Turusta jokin aika sitten romaaniin liittyen; haastattelu on luettavissa täällä.

Haastattelusta käy ilmi, että Sivuhenkilön juoni sai alkunsa kritiikistä (maksumuurin takana), jonka kriitikko Antti Majander oli kirjoittanut Rakkaudenhirviöstä Helsingin Sanomiin. Saarikoski kirjoittaa Imagen haastattelussa: ”Turunen oli lamaantunut. Hänestä tuntui, että arviossa oli annettu ymmärtää, ettei hänen kirjansa ole kirjallisuutta. Blogeihin kirjoitettiin joitain tekstejä Rakkaudenhirviöstä, mutta Turusen mielestä ne kaikki oli luettu tämän ensimmäisen arvion läpi. Pidin kirjasta vaikka oikeastihan se oli huono, ne tuntuivat sanovan.”

Pysyttekö perässä? Hyvä, ja ei se mitään.

Tänään Helsingin Sanomat julkaisi Antti Majanderin eräänlaisen vastineen (ei maksumuurin takana) Imagen haastatteluun. Majander kommentoi tekstissään Sivuhenkilöä sekä Imagen haastattelua. ”Eikö Imagen harjoittama sedittely ole turhan helppoa ja halpaa? Ihan niin kuin tytöttelykin. Siis halveksivaa niputtamista. Turunen itse ei lankea sedittelyyn missään”, Majander kirjoittaa. (Imagen kannessa lukee: ”Setien jälkeen. Saara Turunen ja taiteen uusi järjestys”.)

Kuten kuvitella saattaa, Majanderin kirjoitusta on seurannut ainakin Twitterissä varsin kahtia jakautunut huutosakki, jonka molemmat leirit tietävät olevansa tasan tarkkaan oikeassa.

En ota aiheeseen kantaa. Voitte piirtää keskustelunkulusta jaksaessanne helposti hahmotettavan havainnekaavion.

Olen saanut tarpeekseni huonoista uutisista, katastrofeista, tuhotöistä, riidoista, huolista, pilkunviilauksesta ja negatiivisuudesta. Kävin tänään pitkällä kaupunkikävelyllä, enkä ottanut mitään suuntaa, vaan kävelin siksakkia. Tielleni osui kirpputori, kukkivia omenapuita, kesäasuisia ihmisiä, pulupariskuntia ja kymmeniä maahan heitettyjä pahvisia jäätelökuppeja. Varmoja kesän merkkejä siis!

Jotta huomisen uutistarjonta ei olisi yhtä negatiivista, tässä ovat ehdotukseni aiheiksi medioille huomisen lehtiin ja verkkosivuille, olkaapa hyvät:

  • Pulujen soidinmenojen eri vaiheet ja niiden tarkoitus. Miksi pulukoiras kiertää ympyrää naaraan edessä? Mitä naaras siitä ajattelee? Millainen kujerrus kuulostaa puluista viettelevimmältä? Asiantuntija- ja silminnäkijähaastattelut. Video soidinmenoista, kujerrus suomeksi tekstitettynä.
  • Raportti ruohon kasvusta: pituus, väri, taipuisuus. Neljän viikon täsmäseuranta Kaisaniemen puistosta.
  • Terävä henkilöhaastattelu kuvineen: ”Anna, 32: Kun sain ihmiset viimein ymmärtämään, että olen kaikissa asioissa oikeassa, elämäni muuttui täysin – nyt kukaan ei kyseenalaista oikeita mielipiteitäni ja kaikki kunnioittavat minua”.

Siinä onkin riittävästi aiheita yhdelle päivälle! Hyvää kevään jatkoa kaikille!

Mika Waltari ja Anita Konkka

Olen miettinyt syytä siihen, miksi olen viime aikoina valinnut kirjaston ja kodin hyllystä mieluummin vanhempaa kirjallisuutta kuin nykyromaaneja. En ole keksinyt sitä. Ehkä kyse on romaanien kielestä, sanastosta ja kerrontatavasta, jotka ovat ainakin minulle aina hyviä inspiraation lähteitä.

Viime aikoina olen lukenut useammankin Mika Waltarin romaanin tai pienoisromaanin: Tanssi yli hautojen, Vieras mies tuli taloon, Fine van Brooklyn, Suuri illusioni. Waltarin kieli ja tarinoiden jännite ovat varmoja, ja romaaneihin voikin uppoutua luottavaisin mielin. Waltarin kirjoissa yhdistyvät epätäydellisyyksissään syvät, uskottavat henkilöhahmot, sympaattinen elämänasenne, eheä rakenne, rikas kieli sekä ihailtava arkisen ja filosofisen, henkisen ja konkreettisen maailman kuvailu. Waltarin teksti on läsnä lukijalle monella tasolla ja jättää aukkoja myös lukijan oman mielikuvituksen täytettäviksi. Ehkäpä juuri siksi kirjat jäävät myös mieleen.

Kaikki edellä mainitut teokset ovat lähes sata vuotta vanhoja, mutta ikä ei paina, vaan niiden käsittelemät aiheet ovat ajattomia. Tällä hetkellä Waltari tuntuu itselleni puhuttelevalta ja antaa perspektiiviä omankin kirjoittamisen tasoihin ja mahdollisuuksiin.

Uusin kirjallinen tuttavuuteni on Anita Konkka, jonka kirjailijanura on jatkunut 1970-luvulta nykypäivään asti. Olen ihmetellyt, miksi en ole kuullut kirjailijasta aiemmin, ja miksi hän ei ole ilmeisesti monille muillekaan tuttu, vaikka on ollut useamman kerran palkintoehdokkaanakin. Vaikutuin Kolme muistikirjaa -romaanin (ilmestynyt 1990) kerronnasta sen verran, että haluan ehdottomasti saada käsiini muitakin Konkan teoksia. Teoksen alaotsikko on ”kertomus päättyneestä rakkaudesta”. Sitähän se on, mutta sen lisäksi se tuntuu olevan yhtä paljon kertomus naiseudesta, ihmisyydestä ja matkustamisesta. Romaanin rakenne ei ole perinteinen, vaan se on jaoteltu kolmeen osaan, jotka on nimetty eriväristen muistikirjojen mukaan. Kerrontatapaa voisi luonnehtia tajunnanvirtamaiseksi tai intuitiiviseksi. Mieluiten luonnehtisin sitä kuitenkin vain konkkamaiseksi, sillä en ole aiemmin lukenut kirjaa, johon Konkkaa voisi tyylinsä puolesta verrata. Tosin paikoin se muistuttaa asiallisen pintansa alla kuplivassa absurdiudessaan ja humoristisuudessaan suomenjuutalaista Daniel Katzia.

Nyt lukuvuorossa on Johanneksen tunnustukset (ilmestynyt 1995), joka on osittain Anita Konkan isän päiväkirjoihin ja muistiinpanoihin perustuva, osittain fiktiivinen teos. Se kertoo Konkan inkerinsuomalaisesta isästä, Juhani Konkasta, joka oli kirjailija ja suomentaja – ja kaikesta päätellen varsin mielenkiintoinen persoona. Teos kertoo kuitenkin myös hänen tyttärestään, josta tuli kirjailija ja joka sai isältä perinnöksi syyllisyydentunnon. Siitä, mikä on totta, mikä puhdasta fiktiota, ei ole takeita, mutta se ei ollenkaan vähennä kirjan kiehtovuutta. Sen aiheet ovat osittain vakavia ja raskaita – isä muun muassa haavoittui sisällissodassa – mutta kerrontaa on silti nautinnollista lukea.

Johanna oli matkustanut Koskenrantaan keväällä viimeisten tenttien jälkeen, mukanaan ensimmäisen ja ainoaksi jääneen romaaninsa käsikirjoitus, ja sulkeutunut peräkamariin kirjoittamaan. Isä oli komentanut hänet taloustöihin, joita hän inhosi, ja moittinut että hän on laiska, eikä hänestä ole kirjailijaksi, kun hänellä on niin huono huomiokyky (hän ei huomannut tyhjentää likasankoa). Hän loukkaantui ja päätti näyttää isälle, että hänellä on huomiokykyä ja hän on parempi kirjailija kuin isä. (s. 42)

Kirjoittamisen ja palkkatyön yhdistäminen

Tästä aiheesta bloggaamista olen lykännyt, koska en ole itsekään kovin hyvä toteuttamaan kirjailijuuttani päivätyön ohella. Olen siinä oikeastaan tosi huono. Väistämättä jompikumpi työsarka joutuu välillä laiminlyödyksi, ja miltei aina se jompikumpi on kirjoittaminen. Onneksi pystyn kuitenkin silloin tällöin järjestämään aikaa kirjoittamiselle; edes viikonlopun verran kerrallaan. Ja kirja etenee niinkin.

Tässä siis lyhyesti joitakin ajatuksia.

Kirjoittamista palkkatyön ohella ei yleisesti ottaen pidetä ihanteellisena tilanteena, mutta minusta siinä on paljonkin hyviä puolia.

dav

Ensinnäkin: Vaikka päivätyö ei tuo lisää aikaa kirjoittamiselle, se tuo turvallisuutta, joka toisaalta tukee kirjoittamista. Itse en uskaltaisi heittäytyä apurahojen varaan, mutta toki arvostan niitä, jotka uskaltavat. En usko, että voisin täysipäiväisenä kirjailijanakaan julkaista kirjaa per vuosi, enkä ehkä edes joka toinen vuosi, mikä olisi kuitenkin enemmän tai vähemmän ”apurahaputkeen” pääsemisen edellytys. Ja ennen kaikkea en haluaisi joutua vellomaan epävarmuudessa tulojeni suhteen kuukaudesta toiseen. Mikään apurahahan ei ole kirjailijalle varma nakki, vaikka hänellä olisi jo pitkä ura takanaan.

Toiseksi – ja ehkä tämä on vielä tärkeämpää – elämä on muutakin kuin kirjoittamista, eivätkä muut asiat tai työt ole välttämättä sen vähemmän merkityksellisiä kuin kirjoittaminen. Päivätyössä käyminen tarkoittaa minulle ”tavallista elämää”, joka mielestäni on terveellistä kirjailijalle. Ja useimmille muillekin. Maailmassa on kirjoittamisen lisäksi niin paljon muitakin kiinnostavia ja antoisia harrastuksia, töitä ja projekteja, että miksi niihin pitäisi jättää tarttumatta?

Luulen myös, että koko kirjallisuuskenttä muuttuisi tavallisten lukijoiden näkökulmasta aika tylsäksi, jos kaikki maailman kirjailijat täyttäisivät päivänsä kirjoittamisella ja seurustelisivat muiden kirjailijoiden kanssa keskustellen kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta…

Tätä aihetta pohdimme myös kirjailija Tiina Lifländerin kanssa syksyllä, kun hän antoi haastattelun keväällä ilmestyvään Säröön. Myös Lifländer on päivätyössä käyvä kirjailija, ja ajatuksemme pujottelivat tässä suhteessa hyvin samoja polkuja. Hänen esikoisteoksensa Kolme syytä elää oli muuten hieno lukukokemus. Siinäpä siis vuoden ensimmäinen vahva kirjasuositus!

Pikavilkaisu vuoteen 2017

Pitäisiköhän tehdä yhteenveto vuodesta 2017? Ei pidä, ja sellaiset vuosiyhteenvedot ovat usein aika tylsiä muiden kuin tekijöidensä näkökulmasta. Ei niitä kuitenkaan voi kieltääkään. Voisin siis pikaisesti vilkaista taakseni:

Olen kirjoittanut kolmatta romaanikäsikirjoitustani tämän vuoden aikana tasaista, hidasta vauhtia. Nyt teksti vaikuttaa lupaavalta, enkä ole missään vaiheessa kyllästynyt siihen täysin, mikä on itselleni poikkeuksellista. Kirjoittaminen on joka tapauksessa ollut kivaa ja antoisaa. En ole edes yrittänyt saada käsikirjoitusta mahdollisimman nopeasti valmiiksi, sillä kirjoittaminen on tuntunut palkitsevalta, seikkailulta. Tavoitteena olisi kuitenkin saada kirja valmiiksi ensi vuoden aikana. Myös suhtautumiseni kirjoittamiseen on jollakin tavalla muuttunut. Olen löytänyt uusia tapoja ilmaista asioita ja luoda tunnelmia.

Vuoden aikana ilmestyi kaksi Säröä, Puolan aika -tuplanumero sekä Avoin sielu. Ensimmäistä tehdessämme sain tutustua kokonaiseen ennestään itselleni tuntemattomaan maahan, Puolaan – seikkailua sekin – ja jälkimmäisen numeron tekeminen innosti sen monipuolisuuden vuoksi. Kulttuurilehden tekeminen ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista, sillä vaivaa on paljon, rahoitus on kortilla ja aika harvinaisen rajallista, mutta lopputulos on sitäkin palkitsevampi.

Ja leipätyö, kääntäminen, on myös maistunut. Välillä liiankin kanssa.

Vapaa-aikaan on kuulunut matkustamista, uusia tuttavuuksia, pari ikävää välirikkoa, häät, joitakin hyviä vakikäyttöön päässeitä ruokareseptejä, saksan opiskelua, hyviä keskusteluja, muutamia ”en aio vähään aikaan juoda olutta” -lausahduksia, merkittäviä kirja- ja elokuvalöytöjä, somelakkoja sekä virkkaamista.

Vuonna 2018 ajattelin jatkaa suurin piirtein samaan malliin.

Hyvää uutta vuotta jokaiselle!