Vuodenvaihteen lukemisto

Vuodenaika on epämääräinen. Joulukoristeita on Görlitzissä vielä roppakaupalla rapuissa ja ikkunoissa. Ne näyttävät surkeilta ja nuhjuuntuneilta. Lunta ei ole, maa ei ole jäätynyt. Tuleeko sitä, vai siirrytäänkö suoraan kevääseen? Lähikaupassa ainakin myydään tulppaaneja. Päivät pitenevät, mutta pimeys pysyy, ja unen tarve on kasvanut yhteentoista tuntiin vuorokaudessa.

Uusi vuosi saisi tuoda paljon lukurauhaa. Ja kaikenlaista muutakin rauhaa. Rauhattomuus, epäsäännöllisyys, epävarmuus ja konfliktit vievät luovuutta pois.

Vuodenvaihteen tuntumassa minulla on ollut harvinaisen kova lukuinto. Vaihteeksi olen onnistunut tutustumaan uutuuskirjoihinkin. Nämä teokset ovat viime aikoina kuluttaneet yöpöytääni:

Antti Rönkä ja Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen (Gummerus, 2020). Vaikuttavaa avoimuutta, kiinnostavaa puhetta kirjoittamisesta. Isän ja pojan välistä kirjeenvaihtoa ei usein pääse lukemaan.

Juhani Peltonen: Elmo (1978, WSOY). Kuulemma klassikko, eikä ihme. Absurdi hyvän mielen kertomus Kainalniemen omasta pojasta, voittamattomasta urheilijanuorukaisesta, joka syö omenoita ja pemmikaania rommin kera.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus, 2017). Toistan itseäni, mutta vaikuttavaa avoimuutta. Tositapahtumiin perustuvan tarinan rinnalla kulkee Kristoffer Kolumbuksen tarina. Tarinoiden yllättävä lomittuminen luo kiehtovaa syvyyttä.

Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen (Teos, 2010). Vaikuttavaa avoimuutta tämäkin. Vielä kesken minulla. Työpäiväkirja, jossa Peura käsittelee häpeää, syyllisyyttä, taustaansa ja taiteenteon esteitä.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi, 2014). Tämä Finlandia-voittaja on yksi harvoista viime vuosina uusina ostamistani romaaneista, ja kului muutama vuosi, ennen kuin sain sen aloitettua. Kannatti aloittaa. Vielä kesken.

Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön talo (Otava, ilmestynyt suomeksi 2004). Luen fragmentaarista teosta toistamiseen, nyt pikemminkin silmäillen, kappaleen sieltä, kappaleen tuolta. Sitenkin kirjan maagiseen ja lohdulliseen maailmaan pääsee hyvin sisään.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys (Gummeruksen uusi painos, 2019, alkup. ilm. Savukeitaalla 2018). Seuraavana lukulistalla. Työn vuoksi luen paljon esseitä, joten niihin tarttuminen vapaa-ajalla on tuntunut vaikealta. Nyt yritän.

dav
Spreebogen, Berliini. Jonkin matkan alku.

Lähestyviä loppuja

Loppusyksyisin erilaiset projektit kiihdyttävät kilpaa kohti valmistumistaan. Marras–joulukuun kiire on tuttu kaveri ammatissa kuin ammatissa.

Särön esoteriaa ja yliluonnollisuutta käsittelevä numero, jota toimituksessa on suunniteltu ja koottu pitkin vuotta, ottaa loppuspurtin päätyäkseen joulukuun vaihteessa painoon. Tuplanumero ja sen julkistustilaisuus palkitsevat sekä lukijat että tekijät.

Kolikolla on kuitenkin myös toinen puoli. Vuoden viimeisen numeron painoon saattamisen lisäksi uskon useimpien kulttuurilehtien kokevan loppusyksyisin eräänlaisen kollektiivisen lähestyvän lopun.

Sen, että lehden rahat käyvät vähiin.

Taiteen edistämiskeskuksen kulttuurilehtituki – joka ei ole millään muotoa ”varma” avustus, mutta joka tähän mennessä on Särölle myönnetty vuosittain – maksetaan vasta tammi–helmikuussa. Se vastaa suuruudeltaan pesulatyöntekijän, tai vuosiapurahalla työskentelevän taiteilijan, vuosipalkkaa.

Tuosta pesulatyöntekijän vuosipalkan kokoisesta summasta maksetaan muun muassa toimituksen palkat, avustajien palkkiot, työnantajamaksut ja vakuutukset, toimiston vuokrakulut, paino- ja postituskulut, matkakulut, puhelinkulut, markkinointikulut ja verkkosivujen ylläpitokulut. Kaikki. Tai no, tietenkin paljon tehdään ilmaiseksi. Muut haettavissa olevat avustukset (Suomen kulttuurirahasto, Koneen Säätiö, Wihurin rahasto jne.) ovat hyvin sattumanvaraisia ja pieniä.

Tilin pohjan häämöttäminen aina vuodenvaihteen tuntumassa on muodostunut Särön toimitukselle melkein turvalliseksi rutiiniksi ja yhteiseksi huolenaiheeksi, jonka rinnalla moni muu arkiongelma kutistuu.

Voidaanko ostaa vielä tulostinpaperia yhdistyksen laskuun?

Sama rahapula koskee toki taide- ja kulttuuriväkeä laajemminkin. Taide ei elätä. Vaikka kirjailijoista edelleenkin hyvin harva elää pelkällä kirjoittamisella, heidän asemansa on viime vuosikymmenien mittaan onneksi parantunut. Kirjailijaliiton ja muiden alan järjestöjen ahkera lobbaus on tuottanut tulosta. Ja kirjailijat ovat toimeentulonsa ansainneet.

Kulttuurin taustajärjestöt ovat sen sijaan jääneet erityisen hankalaan asemaan. Kulttuurin tuottajayhdistykset ja -yritykset, kuten pienkustantamot ja kulttuurilehdet, edistävät taiteen näkyvyyttä ”kutsumustyönä” – tuon sanan kirjailijajärjestöt ovat jo aikaa sitten onnistuneet määrittämään kirosanaksi – eikä avustuksia pienlevikkisen lehden tai kirjallisuuden tuottamiseen ole yksinkertaisesti haettavissa. Myös liikkuvuusavustukset ja työvälineiden hankintaan tarkoitetut avustukset on poikkeuksetta suunnattu taiteellista työtä varten, joksi kulttuurilehden toimitustyötä ei lasketa.

Ei kenenkään ole tietenkään pakko julkaista kulttuurilehtiä. Hyvä, lopetetaan sitten, ja tehdään jotakin muuta, vai?

Kuten kirjallisuudella, myös kulttuurilehdillä on kuitenkin paikkansa ja tehtävänsä yhteiskunnassa. Tiedottava, sivistävä, työllistävä ja inspiroiva tehtävänsä.

Kulttuurilehdet ovat jäkälien tavoin tottuneet selviytymään karuissa oloissa. Särö ei ole joutunut jättämään palkkioita tai laskuja maksamatta, eikä sen loppu todennäköisesti vielä ole näköpiirissä.

Väittäisin silti, että ennemmin tai myöhemmin Suomessa tarvitaan positiivista kulttuuri-ilmaston muutosta, jossa myös epäseksikkäiden taustaorganisaatioiden toimijat saisivat puheissa arvostetusta työstään oikean palkan ja turvallisen toimeentulon. Avustusmuodoissa voitaisiin ottaa mallia esimerkiksi muista Pohjoismaista.

Ny Tidin päätoimittaja Janne Wass käsittelee Suomen kulttuurilehtien asemaa tässä artikkelissaan (ruotsiksi). Hän kertoo, että Ruotsissa kulttuurilehtien tuki on huomattavasti korkeammalla tasolla kuin meillä – ja silti myös ruotsalaiset pitävät avustuksensa määrää aivan liian pienenä.

mde
Nikolaikirkko dramaattisessa valaistuksessa.

Keittiön ikkunasta avautuva hautausmaamaisema asettaa parhaina päivinä rahahuolet oikeisiin mittasuhteisiin. Görlitzin Nikolaihautausmaan laidalla seisova saksanpähkinäpuu on pudottanut lehtensä ja pähkinänsä. Yhtenä iltana hautausmaalla kuvattiin ilmeisesti elokuvaa. Kirkko oli valaistu goottilaisen karmivasti kirkkaalla valonheittimellä.

Vielä omasta käsikirjoituksestani: editoimista riittänee vielä alkukesään asti, mutta kirjoitustyön loppu tuntuu jo nyt konkreettiselta. Kuukaudet kuluvat nykyään vauhdilla, ja ihan kohta kirja, yksi ikuisuusprojekti, onkin valmis. Se on samaan aikaan hyvä ja haikea uutinen. Kirjan hahmot ovat tulleet editoimisen myötä yhä tutummiksi. He elävät. Ja joutuvat pian armotta painokoneeseen. Se ei ole kuitenkaan heidän loppunsa, vaan upouusi alku.

Syksyn helmiä

Ulkosuomalaisena Helsingin kirjamessut jäävät minulta miltei joka syksy väliin. Se ei haittaa, sillä viime aikoina olen löytänyt ahmimisvaiheeni tyydyttämiseksi varsin vaikuttavia kirjoja.

Viimeisin lukukokemukseni oli Markku Pääskysen romaani Sielut. Olisinpa tutustunut Pääskysen tuotantoon jo aiemmin. Harva kirjailija osaa – tai haluaa – käsitellä arkista elämää näin luontevasti ja konkreettisesti, ja samalla rohkeasti pitää yllä mitä syvällisintä, abstraktia, mystistä tasoa kerronnassa, sen kuitenkaan tuntumatta raskaalta tai vaikeasti ymmärrettävältä. Pääskysen tyyli on vapaa ja intuitiivinen, mutta tarinan kaari ja jännite pysyvät koossa herkeämättä. 1990-luvun tunnelma on elävästi kuvattu. Tarina on yksinkertainen: Sielut kertoo yhdestä päivästä, jona kahdeksanvuotias Maija ei saavu kouluun. Kukaan tunnu tietävän, mitä on tapahtunut. Maijaa etsivät isä Kristian, naapurin pojat Taito ja Ilari sekä pikkukaupungin oudot – ja minusta kuitenkin täysin uskottavat ja tutunoloiset – asukkaat.

Toinen voimakkaan vaikutuksen tehnyt kirja on vastikään suomennettu ja vain pienenä painoksena julkaistu Viktor Šklovskin Zoo – kirjeitä mutta ei rakkaudesta. Šklovski (1893-1984) oli venäläinen formalisti, kirjailija, käsikirjoittaja ja kriitikko. Teosta on vaikea määritellä. Se koostuu naiselle, Elsa Trioletille, lähetetyistä kirjeistä, ja hänen vastauskirjeistään, mutta varsinainen kirjeromaani se ei ole. Kukin kirje on oma proosarunomainen kokonaisuutensa. Rakkaudesta ei saa kirjoittaa, sen on Elsa kieltänyt. Niinpä on kirjoitettava kaikesta muusta, mutta ei ole aihetta, josta ei tulisi metaforaa rakkaudelle. Kieli on sykähdyttävää. Kirjan lopussa on kirjeissä mainittujen asioiden selitteitä sekä tietoa kirjailijasta, mikä on hyödyllistä. Suomentaja Jyrki Siukonen on tehnyt merkittävän kulttuurityön.

Tällaisia kirjoja lukiessa muistaa, miksi kirjallisuus, ja taide ylipäänsä, on korvaamattoman tärkeää. Ja miten harvoin oikeastaan tulee löydettyä todellisia helmiä, joita kuitenkin on kirjallisuusmeressä loputtomasti. Ja miksi kiviä kannattaa käännellä.

Muuten, oma käsikirjoitukseni on päässyt viimein uuteen, jännittävään vaiheeseen. Näillä näkymin se julkaistaan syksyllä 2020, tällä kertaa suuremman kustantamon kansissa. Editoimista riittää vielä muutamaksi kuukaudeksi ennen painokoneiden käynnistymistä. Yritän ottaa edessä olevasta vaiheesta ilon irti!

dav
Välietappi matkalla perille.

Sade, tie, meri

”Täällä ei ole satanut koko kesänä yhtään. Ei yhtään.”

Nyt satoi, ja kunnolla. Pyörävaellukselle lähteminen on varma tapa saada taivaan hanat aukeamaan. Sadetakkimme valuivat vettä lattialle, kun söimme talon rouvan keittämää makkaraa Bugewitzin kylässä, omakotitalon sivurakennukseen perustetussa kahvilantapaisessa, puolivuotias kissa sylissä. Saimme päärynöitä matkaevääksi.

Saksaa on kurittanut kuivuus jo kahtena peräkkäisenä kesänä. Metsää on kuollut, jokia on kuivunut. Elinkeinot ovat vaarassa, luonto kituu monin paikoin silmin nähden. Paikalliset toivottavat sateen tervetulleeksi.

Matkamme alkoi Frankfurt an der Oderista ja päättyi Swinoujscieen, Itämeren rannalle. Viimeisenä matkapäivänä ajoimme Anklamin ja Usedomin välisen osuuden bussilla. Kuskiksi osui mies, joka esitteli meille puolessa tunnissa koko Mecklenburg-Vorpommernin osavaltion maataloustuotannon lukemat (80 prosenttia alueen sokerijuurikkaista kuulemma menee Coca-Colan Berliinin-tehtaan tarpeisiin) ja kertoi juttuja vuoden 2006 Suomen-matkastaan, jolloin oli ollut kuuntelemassa euroviisuvoittaja Lordin konserttia.

”Teillä Helsingissä on kuulemma maailman puhtain lentokenttä. Mutta kallis!”

Erään maatilamajatalon berliiniläissyntyinen pitäjä kertoi vaikuttuneena, ettei ole koskaan aiemmin tavannut yhtään suomalaista. Kerroimme elämästämme, puolin ja toisin. Kysyimme, onko hän onnellinen täällä Schönwerderissä, pienessä kylässä, eläinten kanssa, luonnon keskellä. Vastaukseksi hän näytti meille avaran kotinsa, jossa oli korillinen kissanpentuja, piano, studiollinen laitteita ja kitaroita. Paljon tilaa ja paljon vapautta tehdä mitä haluaa.

”Tällainen ei olisi mitenkään mahdollista Berliinissä.”

Swinoujscie, Puolan puolella, on suosittu lomakohde saksalaisten eläkeläisten keskuudessa. Rantapromenadin näkymä tiheine kalaravintolarivistöineen muistuttaa jonkin etelän lomakohteen turistikatua, mutta sillä erotuksella, että kaikki ovat pukeutuneet lämpimästi.

Hiekkarannalla käveli iltapäivällä sadoittain iloista väkeä; kuin olisi meneillään jokin festivaali. Festivaalia ei ole. On aurinko, meri, pitkän pitkä rantaviiva, kesyt joutsenet.

dav

Helsingissä

Olen käymässä Helsingissä. Vietän muutaman päivän Taka-Töölössä. Olen syntynyt Helsingissä ja asunut siellä suurimman osan elämääni, mutta Töölön seutu, monen muun kaupunginosan lisäksi, on minulle täysin tuntematonta. Ranta on nähtävästi lähellä, Cafe Regatta, veneet, Sibelius-monumentti. Hietalahden ranta, rantapolut, kalliot. Kaduilla tuntuu historia. Tällainenko Helsinki on siis oikeasti? Merellinen ja vanha?

dav

Kannelmäkeläiselle nuorelle Helsinki tarkoitti Länsi-Helsingin vehreitä kaupunginosia, Vantaanjokea puistoineen, M-junaa (nykyisiä I- ja P-junia), Torkkelinmäkeä sekä Helsingin ydinkeskustaa suurin piirtein Kaisaniemestä Kamppiin.

Pakila, Käpylä, Laajasalo, Lauttasaari, Roihuvuori, Töölö, Eira, Kontula ja Puotila ovat jääneet itselleni yhtä tuntemattomiksi kuin Wien tai Bukarest ja kaikki paikat niiden välillä.

Turistina Helsingistä näkee aivan uusia puolia. Ulkomailla asuvan suomalaisen silmin kaupunki tuntuu oudolla tavalla samaan aikaan tutulta ja eksoottiselta.

Millä tavalla tutulta, millä tavalla eksoottiselta?

Tarkkailen ihmisiä. Tunnistan helsinkiläisten kasvoilla joitakin helsinkiläisille tyypillisiä ilmeitä. Se kuulostaa erikoiselta; ei kai helsinkiläisiä ilmeitä ole? Tietynlainen kasvojen rypistäminen tietyissä tilanteissa kuitenkin oli äkkiä niin tutun näköistä, että huomasin: se kuuluu tähän kaupunkiin. Ilme, jonka helsinkiläinen, ehkä useimmiten nainen, ottaa helsinkiläiskahvilan kassalla pyydettyään yhden kahvin ja wrapin mukaan ja pidellessään sormissaan pankkikorttia. Tarjoilija naputtaa tilausta koneeseen, ja naisella on sellainen ilme, ja tällainen äänensävy. Tunnistatteko sen?

Monien helsinkiläisten olemuksesta voi lukea, että he pelkäävät toisiaan. He tekeytyvät elein ja ilmein saavuttamattomiksi. Etenkin nuoremmat, varsinkin ensi alkuun. Miksi? Iäkkäämmät eivät pelkää, vaan hymyilevät, ja toivottavat hyvää ruokahalua.

Helsinki on kävelijän ja pyöräilijän paratiisi. Suojateitä on joka ikisessä risteyksessä, ja autoilijat huomaavat jalankulkijat. Ja pysähtyvät.

Helsingin sää on paras mahdollinen. Vaikka sataisi.

dav

Sain tällä vierailulla mahdollisuuden haastatella Helsingissä erästä upeaa, pitkän linjan kirjailijaa ja hänen kissaansa heidän värikylläisessä kodissaan. Jännitin tietysti. Löysin myös kirjoja Töölön kirjaston poistomyynnistä ja kirpputorilta. Näin tänään ujon västäräkin Lauttasaaren kartanon pihan suihkulähteen kivireunalla. Ja viikonloppuna luvassa on Särön ja sen yhteistyökumppaneiden järjestämä runollinen kesäilta itäisellä Uudellamaalla; illan hämärtyessä nuotion ääressä lyhtyjen valoa.

Yksityiskohdista ja hetkistä voi saada otteen aina, joka paikassa. Niiden avulla ehkä voi helpoiten päästä erillisyyden tunteesta entisessä kotikaupungissa ja irrallisuuden tunteesta nykyisessä kotikaupungissa.

Pahan päivän jälkeen

Näin yhtenä yönä unta, jossa valmistauduin kuolemaan. Surin eniten sitä, ettei kirjani koskaan valmistuisi. Uni jäi selvänä mieleen. Kuolema on uuden alun symboli, ajattelin. Ehkä hyvä enne?

Aamupäivällä paneuduin tavalliseen tapaan romaanikäsikirjoitukseeni. Pian kirjoittaminen meni kuitenkin totaalisen lukkoon. Raivostuin käsikirjoitukselleni ensi kertaa. Minun oli tarkoitus kirjoittaa uutta, miksi siis vain poistin vanhaa tekstiä? Ja yritinkö tosissani pilata koko kirjan uusilla, mahdollisimman päälleliimatuilla ideoilla? Enkö osannut enää mitään? Edes keksiä asioita päästäni oikealla tavalla?

Halusin heittää tietokoneen ikkunasta ulos, niin että se hajoaisi millimetrin kokoisiksi siruiksi. Sen sijaan menin ulos kihisemään, kävelin Puolaan asti (kokonaiset 700 metriä), istuin jokirannan penkille ja kirosin koko typerän haaleanvärisen maalauksellisen kaupungin, haitarinsoittajan ja hänen koiransa, kirjani, ammatinvalintani ja ihmiskunnan. Toivoin, että tulisi maailmanloppu; että maapallo halkeaisi keskeltä kahdeksi puolipallon muotoiseksi kappaleeksi ja pääsisimme kaikki päiviltä.

dav

Seuraavana päivänä selvittelin ajatuksiani kahvilassa vihkoon kirjoittamalla. Löysin käsikirjoituksen ongelmaan muutamassa minuutissa ratkaisun, joka tuntui itsestään selvältä. Se syventäisi tarinaa juuri sopivasti. Mistä se tuli? Miksi en sitä aiemmin ollut tajunnut?

No, elämä jatkuu, ja maailma pyörii edelleen. Ehkä entistä ehompana.

Kesäkuu preesensissä

Yhtenä iltana taivas oli ukkosen jälkeen kauniin keltainen. Seuraavana päivänä selvisi, että keltainen väri oli Saharan hiekkaa. Autiomaata siis, täällä meidän taivaallamme?

Käsikirjoitus on saanut viileitä myötätuulen henkäyksiä purjeisiinsa. Keskityn taas preesensiin ja yksityiskohtiin, totuuksiin, vastauksiin ja kysymyksiin, sanojen väleihin ja tunnelmiin. Editointi tuntuu olevan vaikean ja mahdottoman rajalla olevaa työtä, eli aika miellyttävää. Toisaalta se on helppoa. Helpon ja mahdottoman väliltä on nimittäin hiljattain löytynyt kärhönhento, kartoittamaton raja.

Toissapäivänä ostin viidellä eurolla käytetyn viikatteen saksaksi. Kävelin sen kanssa sairaalan ohi hautausmaan kupeeseen ja yritin näyttää matkalla vaarattomalta ja ystävälliseltä. Ehkä olenkin. Niitin pitkäksi venähtänyttä heinää ja paksuvartisia kasveja, joita en tunne. Tunnen kyllä jo karhunköynnöksen, unikon ja keisarinliljan. Työlästä ja hauskaa. Viikatteen terä kolahti välillä kulmikkaisiin kivenpalasiin, joita keräsin pois. Huomenna on siimaleikkurin vuoro.

Mustarastas istui tänä aamuna makuuhuoneen ikkunalaudalla, ulkopuolella, ja vihelteli. Viheltelin takaisin, ja se hiljeni, vilkuili meitä epäilevästi. Mitähän sanoin?

Täällä tuntuu joka päivä hieman uudemmalta, kaupunki avautuu meille vähä vähältä, tutustun tuntemattomiin ihmisiin, keksin uusia kysymyksiä, koti kasvattaa uusia neliöitä sisältä päin.

sdr
Görlitzin Nikolaikirkon sininen pääovi.

Kaksi matkaa

Monesti parhaat taidekokemukset olen saanut pienempien kaupunkien museoista, joihin en ole kohdistanut minkäänlaisia odotuksia etukäteen. Olen parin päivän vierailulla geneettisellä kotiseudullani Joensuussa. Päähänpistosta, oman rauhan tarpeessa, pistäydyin vapaahetkenä Joensuun taidemuseoon. Museossa on esillä Nanna Suden ja Canal Cheong Jagerroosin yhteisnäyttely Blue and Red – Kaksi matkaa.

Suden teokset ovat värikylläisiä ja tunnevoimaisia, ne suorastaan uivat valossa ja tunnelmassa. Kyllä, kaunista katseltavaa. Suden tyyli on, ehkä sattumalta, mutta luultavasti myös tietoisesti, kaupallista: ketäpä eivät tällaiset maalaukset olohuoneen tai keittiön seinällä miellyttäisi?

Ajatus Suden taiteen kaupallisuudesta olisi voinut häiritä omaa taide-elämystäni, ellei maalauksista olisi löytynyt myös syvempää tasoa, joka kutittelee alitajuntaa. Kutitus ilmeni minulla siten, että huomasin ajattelevani romaanikäsikirjoitustani samalla, kun katsoin Suden teoksia. Koen itse kuvataiteen puhuttelevimpana silloin, kun se saa ajatukseni harhailemaan kauas itse maalauksesta. Tämä viestii siitä, että alitajunta luo parhaillaan yhteyksiä. Mitä yhteyksiä?

Kiinnostuin Nanna Suden maalauksissa melkeinpä ensimmäiseksi siitä, miten Susi on nimennyt teoksensa. Nimet eivät niinkään kuvailleet sitä, mitä teoksissa näkyy, vaan viittasivat kertomattomiksi jääviin tarinoihin kuvien taustalla. Nimi loi kullekin teokselle toisen kehyksen, jonka läpi katsottuna ne paljastivat itsestään paljon enemmän kuin ensi katsomalta. Kutakin teosta tuli siksi katsottua pitkään: mitä niissä piilee?

Tuntematon kaupunki. Laskeutuva valo. Putoilevia sanoja.

Kirjankin voisi nimetä tähän tapaan, yrittämättä kuvailla siinä päällisin puolin näkyvää sisältöä, antaen sille kokonaan uuden tason. Teoksen nimeäminen on sen luomistyön vaikein osa, mutta Susi taitaa sen hyvin.

Joensuu on nyt, koulujen päättäjäisviikonloppuna, koivunlehdistä kirkkaanvihreä, rento, avoin, elämääkuohuva kaupunki. Viikonloppumatka kannatti kaikin tavoin.

dav

Hiljaisempia naapureita

Käsikirjoitus on kustantamokierroksella odottelemassa kustannustoimittajien mahdollisia vastauksia, joten kirjoittamisessa on hiljainen vaihe. Uutta tekstiä ei vielä ole tekeillä, koska ne vapaat hetket, joina voisi syntyä uusia ideoita, ovat harvassa.

Ehkä mielen pohjalla piilossa arjelta itää jotakin, mitä en vielä huomaa.

Görlitz on edelleen näyttänyt parhaita puoliaan. Talomme takana on Nikolaifriedhof, hautausmaa, jonka ensimmäiset haudat kaivettiin 1100-luvulla. Historialliselle hautausmaalle on haudattu joitakin kaupungin kuuluisuuksia, tunnetuimpana heistä mystikko ja suutari Jakob Böhme (1575-1624). Kävin yhtenä päivänä tutustumassa näihin hiljaisempiin naapureihimme. Hautakivien pitkät tekstit ovat tosin suurimmaksi osaksi kuluneet vuosisatojen saatossa mahdottomiksi lukea, joten haudoissa lepäävien görlitziläisten elämäntarinat jäävät vain mielikuvituksen varaan.

1600-luvulla Nikolaifriedhofiin haudattiin ruttoon kuolleita kaupunkilaisia; siitä muistoksi on jäänyt nykyisin Nikolaikirkossa säilytettävä Pesttor eli Ruttoportti, jonka läpi ruton uhrit vietiin hautausmaalle. Alla olevan kuvan tyhjä nurmialue on nimeltään Pestacker, ”Ruttokenttä”.

dav

dav

dav

Yksityiskohdissa erottuu vanhan käsityötaidon ihme: useat hautakivet ovat saaneet peitokseen kivestä hakattuja liinoja runsaine laskoksineen ja hapsuineen. Kivisillä risteillä lepää pitkiä, kivisiä liinoja, joiden merkitystä en tunne.

IMG_20190508_233604

Hautausmaan tunnelma on ainutlaatuinen. Ehkä synkkä, muttei niinkään surullisella, vaan erikoisella tavalla, jonka kuvailemiseen ei nykykirjailijan kuvaustaito tahdo riittää. Ehkä se liittyy aikaan. Elämme viikon tai kuukauden aikajänteellä; sen pidempään elämän suunnitteluun tai eteenpäin kuvitteluun ei ole taitoa eikä tarvettakaan. Tällaisen aikajänteen rinnalla kaksisataa vuotta on jotakin meille käsittämätöntä, saati sitten viisisataa vuotta. Kuin toinen planeetta. Ja kuitenkin tässä ihan jalkojemme alla.

Äänimaisemaa ei valitettavasti saa mukaan kuviin – siihen kuuluvat minun keskeneräisellä lintutuntemuksellani ainakin mustarastaat, pääskyt ja sepelkyyhkyt, sekä määräajoin etäämpää soivat kirkonkellot (niin, tiedän, ne eivät ole lintuja).

Ai niin: Ystäväni Viivi ja hänen siskonsa Meri kiertävät Eurooppaa matkailuautolla aina syksyyn asti. He kävivät alkumatkastaan visiitillä meillä Görlitzissä, ja yllättyivät tekstistä päätellen positiivisesti. Lukekaahan!

Katsaus Z-alkuisiin pikkukaupunkeihin

Huomasin yhtenä päivänä, että olen käynyt useammassakin pienessä Z-alkuisessa kaupungissa. Jotka ovat kaiken lisäksi kaikki olleet rajakaupunkeja. Jostakin syystä ne kaikki ovat olleet myös erikoisia, hauskoja ja mieleenpainuvia käyntikohteita. Joten pakkohan se on tehdä pieni katsaus Zittauhun, Zwieseliin, Zgorzeleciin ja Zelezna Rudaan!

sdr
Zittaun taidekortteli Grüne Strassella.

Zittau on minulle tuttu paikka jo muutaman vuoden takaa, mutta lähinnä junanvaihtamis- ja illanviettopaikkana. Ystäväni asuu läheisessä kylässä, ja olemme käyneet Zittaussa yhdessä. Vasta myöhemmin, kun tein Zittauhun kerran päiväretken ihan itsekseni ja ajan kanssa, muodostin kaupunkiin läheisemmän suhteen.

Saksassa, sekä Puolan että Tšekin rajalla sijaitsevassa kaupungissa on noin 25 000 asukasta. Kolmen maan rajojen yli pääsee helposti kävellen, ja myös bussit ja junat ylittävät rajoja kenenkään kiinnittämättä siihen minkäänlaista huomiota.

Zittaun tunnelma on siis erittäin keskieurooppalainen. Rautatieasemalta vanhankaupungin keskustaan kävelee vartissa. Vanhakaupunki on kokoonsa nähden varsin eläväinen alue, ja sieltä löytää ravintoloiden, terassien ja kahviloiden lisäksi muun muassa kivan kirjaston, antikvariaatteja, pienen elokuvateatterin, kirkkoja, museoita ja näkemisen arvoisen taidekorttelin. Päivässä Zittaun saa hyvin haltuun. Pienenä miinuksena voisin mainita vanhaakaupunkia ympäröivän leveän ja voimakkaasti liikennöidyn kehätien, joka oli yksi syy sille, ettemme loppujen lopuksi halunneetkaan Markin kanssa muuttaa kaupunkiin, vaikka muutto oli jonkin aikaa vakavasti harkinnassa.

dav
Kaffeerösterei Kirmse, kahvipaahtimokahvila Zwieselissä.
zwiesel lasipyramidi1
Zwieselin lasipyramidi.

Zwiesel sijaitsee Baijerissa, Saksan puolella, lähellä Tšekin rajaa. Noin 10 000 asukkaan kaupunki tunnetaan lasitehtaastaan, lasialan koulutuskeskuksestaan ja lasiaiheisista taidenäyttelyistään. Lasitehtaan tehtaanmyymälässä voi seurata lasinpuhaltajien työtä. Lasitehtaan parkkipaikalla voi ihastella kahdeksan metriä korkeaa lasipyramidia, joka koostuu 93 665 jalallisesta kristalliviinilasista. Lasit seisovat toistensa päällä irrallaan, ilman liimaa…

Tutustuin Zwieseliin vuosi sitten hiihtolomalla. Tänä talvena, samanlaisella hiihtolomalla, piipahdin Zwieselissä uudestaan hieman avoimemmin silmin. Kaupungin läpi virtaava Regen-joki tekee siitä aika viehättävän, ja viehättävyyttä lisäävät ympärillä kohoavat vuoret, joilla on suosittuja hiihto- ja laskettelupaikkoja. Yllättävä löytö oli myös kahvipaahtimo, jossa myydään 28:aa erilaista kahvilaatua. Oli pakko kokeilla. Ja maistuihan se. Paikalliset, baijerilaiset, ovat hirveän ystävällisiä, eikä heidän murteestaan saa välttämättä mitään selvää.

Zwiesel on siis pieni ja idyllinen, erikoistunut kaupunki, josta jää hyvä mieli.

zeleznaruda1
Kirjoittaja Zelezna Rudan keskustan rautatieasemalla.

Zelezna Ruda taas on vajaan 2 000 asukkaan rajakylä Tšekin puolella, ihan Saksan rajalla, samalla seudulla kuin Zwieselkin. Myös Zelezna Rudaan olen tutustunut Baijerin-hiihtolomillamme.

Suhteellisen laajalle alalle levittäytyneessä kylässä on kolme rautatieasemaa, joilta on suora yhteys Prahaan. Kylän tärkein nähtävyys on sipulikattoinen barokkikirkko, jonka 12-sivuinen sipuli kuuluu maailman suurimpiin.

dav
Cafe Charlotte, Zelezna Ruda.

Itselleni Zelezna Rudassa on ollut hauskinta käydä Cafe Charlotte -nimisessä jäätelökahvilassa. Kahvilan katonrajassa pieni juna kiertää koko salin ympäri kulkevaa puista rataa. Ja viheltelee oven yläpuolella olevalta ”asemalta” lähtiessään. Kahvilassa saksalaiset ja tsekkiläiset hiihtoturistit tilaavat kaakaota ja jäätelöä ja lähtevät sitten punaposkisina takaisin autoilleen. Kylässä on myös ihan mukiinmeneviä ravintoloita ja myöhään auki oleva baari – sieltä pääsee taksilla takaisin Saksan puolelle viidellä eurolla.

Zgorzelec on Görlitzin entinen esikaupunki Neissen itärannalla, nykyinen puolalainen pikkukaupunki. Se on itselleni toistaiseksi aika tuntematon paikka, mutta pianhan asun sen naapurissa, Görlitzissä! Tiedetään, että nykyisessä Zgorzelecissa asui 1500-luvulla vaikuttanut mystikko ja suutari Jakob Böhme. Tiedetään myös, että nykyään jokirannan ravintoloista saa erinomaista pizzaa.

Zgorzelecin jokiranta on ihana. Sorsat uivat Neissessa pariskunnittain, hieman poikittain virtaan nähden. Ihmiset ja koirat kävelevät ja juoksevat rantatiellä ja katselevat vastarannalle. Lokit ajelehtivat joen mukana takaperin isossa parvessa, lehahtavat yhtäkkiä joen ylle kiertelemään ja laskeutuvat taas samanaikaisesti virtaan. Miksi ne tekevät niin? Ei aavistustakaan. Ja on muitakin lintuja.

Zgorzelecin nimi kuulostaa myös asianmukaisesti lausuttuna oikein kauniilta ja soinnikkaalta.

dav
Zgorzelecin jokiranta Saksan puoleiselta rannalta katsottuna.

Yhteenveto:

Missään näistä Z-alkuisista pikkukaupungeista ei ole mitään niin erityistä, että niitä kannattaisi lähteä katsomaan kauempaakin. Ei ainakaan Suomesta asti. Mutta kaikkien näiden neljän pienen paikan löytämisestä yksin tai Markin kanssa on minulle jäänyt hyvä olo. Sellainen olo, että haluan palata.

Ehkä juuri löytäminen, se, etten ole tiennyt näistä paikoista yhtään mitään, on ollut merkittävää matkaelämyksen kannalta.

Sekä Zittaussa, Zwieselissä, Zelezna Rudassa että Zgorzelecissa ihmiset ovat olleet ystävällisiä, vaikka yhteistä kieltä ei olisikaan ollut. Kaikki neljä pikkukaupunkia ovat myös sen kokoisia, että niistä saa hyvän käsityksen jo päivässä, tai vain parissa tunnissa.

Z-alkuiset pienet rajakaupungit muistuttavat minulle, että oikeastaan mikä tahansa syrjäkylä voi osoittautua erinomaiseksi matkakohteeksi.

Mikä oikeastaan tekee kaupungista tai kylästä käymisen arvoisen?