Helsingissä

Olen käymässä Helsingissä. Vietän muutaman päivän Taka-Töölössä. Olen syntynyt Helsingissä ja asunut siellä suurimman osan elämääni, mutta Töölön seutu, monen muun kaupunginosan lisäksi, on minulle täysin tuntematonta. Ranta on nähtävästi lähellä, Cafe Regatta, veneet, Sibelius-monumentti. Hietalahden ranta, rantapolut, kalliot. Kaduilla tuntuu historia. Tällainenko Helsinki on siis oikeasti? Merellinen ja vanha?

dav

Kannelmäkeläiselle nuorelle Helsinki tarkoitti Länsi-Helsingin vehreitä kaupunginosia, Vantaanjokea puistoineen, M-junaa (nykyisiä I- ja P-junia), Torkkelinmäkeä sekä Helsingin ydinkeskustaa suurin piirtein Kaisaniemestä Kamppiin.

Pakila, Käpylä, Laajasalo, Lauttasaari, Roihuvuori, Töölö, Eira, Kontula ja Puotila ovat jääneet itselleni yhtä tuntemattomiksi kuin Wien tai Bukarest ja kaikki paikat niiden välillä.

Turistina Helsingistä näkee aivan uusia puolia. Ulkomailla asuvan suomalaisen silmin kaupunki tuntuu oudolla tavalla samaan aikaan tutulta ja eksoottiselta.

Millä tavalla tutulta, millä tavalla eksoottiselta?

Tarkkailen ihmisiä. Tunnistan helsinkiläisten kasvoilla joitakin helsinkiläisille tyypillisiä ilmeitä. Se kuulostaa erikoiselta; ei kai helsinkiläisiä ilmeitä ole? Tietynlainen kasvojen rypistäminen tietyissä tilanteissa kuitenkin oli äkkiä niin tutun näköistä, että huomasin: se kuuluu tähän kaupunkiin. Ilme, jonka helsinkiläinen, ehkä useimmiten nainen, ottaa helsinkiläiskahvilan kassalla pyydettyään yhden kahvin ja wrapin mukaan ja pidellessään sormissaan pankkikorttia. Tarjoilija naputtaa tilausta koneeseen, ja naisella on sellainen ilme, ja tällainen äänensävy. Tunnistatteko sen?

Monien helsinkiläisten olemuksesta voi lukea, että he pelkäävät toisiaan. He tekeytyvät elein ja ilmein saavuttamattomiksi. Etenkin nuoremmat, varsinkin ensi alkuun. Miksi? Iäkkäämmät eivät pelkää, vaan hymyilevät, ja toivottavat hyvää ruokahalua.

Helsinki on kävelijän ja pyöräilijän paratiisi. Suojateitä on joka ikisessä risteyksessä, ja autoilijat huomaavat jalankulkijat. Ja pysähtyvät.

Helsingin sää on paras mahdollinen. Vaikka sataisi.

dav

Sain tällä vierailulla mahdollisuuden haastatella Helsingissä erästä upeaa, pitkän linjan kirjailijaa ja hänen kissaansa heidän värikylläisessä kodissaan. Jännitin tietysti. Löysin myös kirjoja Töölön kirjaston poistomyynnistä ja kirpputorilta. Näin tänään ujon västäräkin Lauttasaaren kartanon pihan suihkulähteen kivireunalla. Ja viikonloppuna luvassa on Särön ja sen yhteistyökumppaneiden järjestämä runollinen kesäilta itäisellä Uudellamaalla; illan hämärtyessä nuotion ääressä lyhtyjen valoa.

Yksityiskohdista ja hetkistä voi saada otteen aina, joka paikassa. Niiden avulla ehkä voi helpoiten päästä erillisyyden tunteesta entisessä kotikaupungissa ja irrallisuuden tunteesta nykyisessä kotikaupungissa.

Mainokset

Pahan päivän jälkeen

Näin yhtenä yönä unta, jossa valmistauduin kuolemaan. Surin eniten sitä, ettei kirjani koskaan valmistuisi. Uni jäi selvänä mieleen. Kuolema on uuden alun symboli, ajattelin. Ehkä hyvä enne?

Aamupäivällä paneuduin tavalliseen tapaan romaanikäsikirjoitukseeni. Pian kirjoittaminen meni kuitenkin totaalisen lukkoon. Raivostuin käsikirjoitukselleni ensi kertaa. Minun oli tarkoitus kirjoittaa uutta, miksi siis vain poistin vanhaa tekstiä? Ja yritinkö tosissani pilata koko kirjan uusilla, mahdollisimman päälleliimatuilla ideoilla? Enkö osannut enää mitään? Edes keksiä asioita päästäni oikealla tavalla?

Halusin heittää tietokoneen ikkunasta ulos, niin että se hajoaisi millimetrin kokoisiksi siruiksi. Sen sijaan menin ulos kihisemään, kävelin Puolaan asti (kokonaiset 700 metriä), istuin jokirannan penkille ja kirosin koko typerän haaleanvärisen maalauksellisen kaupungin, haitarinsoittajan ja hänen koiransa, kirjani, ammatinvalintani ja ihmiskunnan. Toivoin, että tulisi maailmanloppu; että maapallo halkeaisi keskeltä kahdeksi puolipallon muotoiseksi kappaleeksi ja pääsisimme kaikki päiviltä.

dav

Seuraavana päivänä selvittelin ajatuksiani kahvilassa vihkoon kirjoittamalla. Löysin käsikirjoituksen ongelmaan muutamassa minuutissa ratkaisun, joka tuntui itsestään selvältä. Se syventäisi tarinaa juuri sopivasti. Mistä se tuli? Miksi en sitä aiemmin ollut tajunnut?

No, elämä jatkuu, ja maailma pyörii edelleen. Ehkä entistä ehompana.

Kesäkuu preesensissä

Yhtenä iltana taivas oli ukkosen jälkeen kauniin keltainen. Seuraavana päivänä selvisi, että keltainen väri oli Saharan hiekkaa. Autiomaata siis, täällä meidän taivaallamme?

Käsikirjoitus on saanut viileitä myötätuulen henkäyksiä purjeisiinsa. Keskityn taas preesensiin ja yksityiskohtiin, totuuksiin, vastauksiin ja kysymyksiin, sanojen väleihin ja tunnelmiin. Editointi tuntuu olevan vaikean ja mahdottoman rajalla olevaa työtä, eli aika miellyttävää. Toisaalta se on helppoa. Helpon ja mahdottoman väliltä on nimittäin hiljattain löytynyt kärhönhento, kartoittamaton raja.

Toissapäivänä ostin viidellä eurolla käytetyn viikatteen saksaksi. Kävelin sen kanssa sairaalan ohi hautausmaan kupeeseen ja yritin näyttää matkalla vaarattomalta ja ystävälliseltä. Ehkä olenkin. Niitin pitkäksi venähtänyttä heinää ja paksuvartisia kasveja, joita en tunne. Tunnen kyllä jo karhunköynnöksen, unikon ja keisarinliljan. Työlästä ja hauskaa. Viikatteen terä kolahti välillä kulmikkaisiin kivenpalasiin, joita keräsin pois. Huomenna on siimaleikkurin vuoro.

Mustarastas istui tänä aamuna makuuhuoneen ikkunalaudalla, ulkopuolella, ja vihelteli. Viheltelin takaisin, ja se hiljeni, vilkuili meitä epäilevästi. Mitähän sanoin?

Täällä tuntuu joka päivä hieman uudemmalta, kaupunki avautuu meille vähä vähältä, tutustun tuntemattomiin ihmisiin, keksin uusia kysymyksiä, koti kasvattaa uusia neliöitä sisältä päin.

sdr
Görlitzin Nikolaikirkon sininen pääovi.

Kaksi matkaa

Monesti parhaat taidekokemukset olen saanut pienempien kaupunkien museoista, joihin en ole kohdistanut minkäänlaisia odotuksia etukäteen. Olen parin päivän vierailulla geneettisellä kotiseudullani Joensuussa. Päähänpistosta, oman rauhan tarpeessa, pistäydyin vapaahetkenä Joensuun taidemuseoon. Museossa on esillä Nanna Suden ja Canal Cheong Jagerroosin yhteisnäyttely Blue and Red – Kaksi matkaa.

Suden teokset ovat värikylläisiä ja tunnevoimaisia, ne suorastaan uivat valossa ja tunnelmassa. Kyllä, kaunista katseltavaa. Suden tyyli on, ehkä sattumalta, mutta luultavasti myös tietoisesti, kaupallista: ketäpä eivät tällaiset maalaukset olohuoneen tai keittiön seinällä miellyttäisi?

Ajatus Suden taiteen kaupallisuudesta olisi voinut häiritä omaa taide-elämystäni, ellei maalauksista olisi löytynyt myös syvempää tasoa, joka kutittelee alitajuntaa. Kutitus ilmeni minulla siten, että huomasin ajattelevani romaanikäsikirjoitustani samalla, kun katsoin Suden teoksia. Koen itse kuvataiteen puhuttelevimpana silloin, kun se saa ajatukseni harhailemaan kauas itse maalauksesta. Tämä viestii siitä, että alitajunta luo parhaillaan yhteyksiä. Mitä yhteyksiä?

Kiinnostuin Nanna Suden maalauksissa melkeinpä ensimmäiseksi siitä, miten Susi on nimennyt teoksensa. Nimet eivät niinkään kuvailleet sitä, mitä teoksissa näkyy, vaan viittasivat kertomattomiksi jääviin tarinoihin kuvien taustalla. Nimi loi kullekin teokselle toisen kehyksen, jonka läpi katsottuna ne paljastivat itsestään paljon enemmän kuin ensi katsomalta. Kutakin teosta tuli siksi katsottua pitkään: mitä niissä piilee?

Tuntematon kaupunki. Laskeutuva valo. Putoilevia sanoja.

Kirjankin voisi nimetä tähän tapaan, yrittämättä kuvailla siinä päällisin puolin näkyvää sisältöä, antaen sille kokonaan uuden tason. Teoksen nimeäminen on sen luomistyön vaikein osa, mutta Susi taitaa sen hyvin.

Joensuu on nyt, koulujen päättäjäisviikonloppuna, koivunlehdistä kirkkaanvihreä, rento, avoin, elämääkuohuva kaupunki. Viikonloppumatka kannatti kaikin tavoin.

dav

Hiljaisempia naapureita

Käsikirjoitus on kustantamokierroksella odottelemassa kustannustoimittajien mahdollisia vastauksia, joten kirjoittamisessa on hiljainen vaihe. Uutta tekstiä ei vielä ole tekeillä, koska ne vapaat hetket, joina voisi syntyä uusia ideoita, ovat harvassa.

Ehkä mielen pohjalla piilossa arjelta itää jotakin, mitä en vielä huomaa.

Görlitz on edelleen näyttänyt parhaita puoliaan. Talomme takana on Nikolaifriedhof, hautausmaa, jonka ensimmäiset haudat kaivettiin 1100-luvulla. Historialliselle hautausmaalle on haudattu joitakin kaupungin kuuluisuuksia, tunnetuimpana heistä mystikko ja suutari Jakob Böhme (1575-1624). Kävin yhtenä päivänä tutustumassa näihin hiljaisempiin naapureihimme. Hautakivien pitkät tekstit ovat tosin suurimmaksi osaksi kuluneet vuosisatojen saatossa mahdottomiksi lukea, joten haudoissa lepäävien görlitziläisten elämäntarinat jäävät vain mielikuvituksen varaan.

1600-luvulla Nikolaifriedhofiin haudattiin ruttoon kuolleita kaupunkilaisia; siitä muistoksi on jäänyt nykyisin Nikolaikirkossa säilytettävä Pesttor eli Ruttoportti, jonka läpi ruton uhrit vietiin hautausmaalle. Alla olevan kuvan tyhjä nurmialue on nimeltään Pestacker, ”Ruttokenttä”.

dav

dav

dav

Yksityiskohdissa erottuu vanhan käsityötaidon ihme: useat hautakivet ovat saaneet peitokseen kivestä hakattuja liinoja runsaine laskoksineen ja hapsuineen. Kivisillä risteillä lepää pitkiä, kivisiä liinoja, joiden merkitystä en tunne.

IMG_20190508_233604

Hautausmaan tunnelma on ainutlaatuinen. Ehkä synkkä, muttei niinkään surullisella, vaan erikoisella tavalla, jonka kuvailemiseen ei nykykirjailijan kuvaustaito tahdo riittää. Ehkä se liittyy aikaan. Elämme viikon tai kuukauden aikajänteellä; sen pidempään elämän suunnitteluun tai eteenpäin kuvitteluun ei ole taitoa eikä tarvettakaan. Tällaisen aikajänteen rinnalla kaksisataa vuotta on jotakin meille käsittämätöntä, saati sitten viisisataa vuotta. Kuin toinen planeetta. Ja kuitenkin tässä ihan jalkojemme alla.

Äänimaisemaa ei valitettavasti saa mukaan kuviin – siihen kuuluvat minun keskeneräisellä lintutuntemuksellani ainakin mustarastaat, pääskyt ja sepelkyyhkyt, sekä määräajoin etäämpää soivat kirkonkellot (niin, tiedän, ne eivät ole lintuja).

Ai niin: Ystäväni Viivi ja hänen siskonsa Meri kiertävät Eurooppaa matkailuautolla aina syksyyn asti. He kävivät alkumatkastaan visiitillä meillä Görlitzissä, ja yllättyivät tekstistä päätellen positiivisesti. Lukekaahan!

Katsaus Z-alkuisiin pikkukaupunkeihin

Huomasin yhtenä päivänä, että olen käynyt useammassakin pienessä Z-alkuisessa kaupungissa. Jotka ovat kaiken lisäksi kaikki olleet rajakaupunkeja. Jostakin syystä ne kaikki ovat olleet myös erikoisia, hauskoja ja mieleenpainuvia käyntikohteita. Joten pakkohan se on tehdä pieni katsaus Zittauhun, Zwieseliin, Zgorzeleciin ja Zelezna Rudaan!

sdr
Zittaun taidekortteli Grüne Strassella.

Zittau on minulle tuttu paikka jo muutaman vuoden takaa, mutta lähinnä junanvaihtamis- ja illanviettopaikkana. Ystäväni asuu läheisessä kylässä, ja olemme käyneet Zittaussa yhdessä. Vasta myöhemmin, kun tein Zittauhun kerran päiväretken ihan itsekseni ja ajan kanssa, muodostin kaupunkiin läheisemmän suhteen.

Saksassa, sekä Puolan että Tšekin rajalla sijaitsevassa kaupungissa on noin 25 000 asukasta. Kolmen maan rajojen yli pääsee helposti kävellen, ja myös bussit ja junat ylittävät rajoja kenenkään kiinnittämättä siihen minkäänlaista huomiota.

Zittaun tunnelma on siis erittäin keskieurooppalainen. Rautatieasemalta vanhankaupungin keskustaan kävelee vartissa. Vanhakaupunki on kokoonsa nähden varsin eläväinen alue, ja sieltä löytää ravintoloiden, terassien ja kahviloiden lisäksi muun muassa kivan kirjaston, antikvariaatteja, pienen elokuvateatterin, kirkkoja, museoita ja näkemisen arvoisen taidekorttelin. Päivässä Zittaun saa hyvin haltuun. Pienenä miinuksena voisin mainita vanhaakaupunkia ympäröivän leveän ja voimakkaasti liikennöidyn kehätien, joka oli yksi syy sille, ettemme loppujen lopuksi halunneetkaan Markin kanssa muuttaa kaupunkiin, vaikka muutto oli jonkin aikaa vakavasti harkinnassa.

dav
Kaffeerösterei Kirmse, kahvipaahtimokahvila Zwieselissä.
zwiesel lasipyramidi1
Zwieselin lasipyramidi.

Zwiesel sijaitsee Baijerissa, Saksan puolella, lähellä Tšekin rajaa. Noin 10 000 asukkaan kaupunki tunnetaan lasitehtaastaan, lasialan koulutuskeskuksestaan ja lasiaiheisista taidenäyttelyistään. Lasitehtaan tehtaanmyymälässä voi seurata lasinpuhaltajien työtä. Lasitehtaan parkkipaikalla voi ihastella kahdeksan metriä korkeaa lasipyramidia, joka koostuu 93 665 jalallisesta kristalliviinilasista. Lasit seisovat toistensa päällä irrallaan, ilman liimaa…

Tutustuin Zwieseliin vuosi sitten hiihtolomalla. Tänä talvena, samanlaisella hiihtolomalla, piipahdin Zwieselissä uudestaan hieman avoimemmin silmin. Kaupungin läpi virtaava Regen-joki tekee siitä aika viehättävän, ja viehättävyyttä lisäävät ympärillä kohoavat vuoret, joilla on suosittuja hiihto- ja laskettelupaikkoja. Yllättävä löytö oli myös kahvipaahtimo, jossa myydään 28:aa erilaista kahvilaatua. Oli pakko kokeilla. Ja maistuihan se. Paikalliset, baijerilaiset, ovat hirveän ystävällisiä, eikä heidän murteestaan saa välttämättä mitään selvää.

Zwiesel on siis pieni ja idyllinen, erikoistunut kaupunki, josta jää hyvä mieli.

zeleznaruda1
Kirjoittaja Zelezna Rudan keskustan rautatieasemalla.

Zelezna Ruda taas on vajaan 2 000 asukkaan rajakylä Tšekin puolella, ihan Saksan rajalla, samalla seudulla kuin Zwieselkin. Myös Zelezna Rudaan olen tutustunut Baijerin-hiihtolomillamme.

Suhteellisen laajalle alalle levittäytyneessä kylässä on kolme rautatieasemaa, joilta on suora yhteys Prahaan. Kylän tärkein nähtävyys on sipulikattoinen barokkikirkko, jonka 12-sivuinen sipuli kuuluu maailman suurimpiin.

dav
Cafe Charlotte, Zelezna Ruda.

Itselleni Zelezna Rudassa on ollut hauskinta käydä Cafe Charlotte -nimisessä jäätelökahvilassa. Kahvilan katonrajassa pieni juna kiertää koko salin ympäri kulkevaa puista rataa. Ja viheltelee oven yläpuolella olevalta ”asemalta” lähtiessään. Kahvilassa saksalaiset ja tsekkiläiset hiihtoturistit tilaavat kaakaota ja jäätelöä ja lähtevät sitten punaposkisina takaisin autoilleen. Kylässä on myös ihan mukiinmeneviä ravintoloita ja myöhään auki oleva baari – sieltä pääsee taksilla takaisin Saksan puolelle viidellä eurolla.

Zgorzelec on Görlitzin entinen esikaupunki Neissen itärannalla, nykyinen puolalainen pikkukaupunki. Se on itselleni toistaiseksi aika tuntematon paikka, mutta pianhan asun sen naapurissa, Görlitzissä! Tiedetään, että nykyisessä Zgorzelecissa asui 1500-luvulla vaikuttanut mystikko ja suutari Jakob Böhme. Tiedetään myös, että nykyään jokirannan ravintoloista saa erinomaista pizzaa.

Zgorzelecin jokiranta on ihana. Sorsat uivat Neissessa pariskunnittain, hieman poikittain virtaan nähden. Ihmiset ja koirat kävelevät ja juoksevat rantatiellä ja katselevat vastarannalle. Lokit ajelehtivat joen mukana takaperin isossa parvessa, lehahtavat yhtäkkiä joen ylle kiertelemään ja laskeutuvat taas samanaikaisesti virtaan. Miksi ne tekevät niin? Ei aavistustakaan. Ja on muitakin lintuja.

Zgorzelecin nimi kuulostaa myös asianmukaisesti lausuttuna oikein kauniilta ja soinnikkaalta.

dav
Zgorzelecin jokiranta Saksan puoleiselta rannalta katsottuna.

Yhteenveto:

Missään näistä Z-alkuisista pikkukaupungeista ei ole mitään niin erityistä, että niitä kannattaisi lähteä katsomaan kauempaakin. Ei ainakaan Suomesta asti. Mutta kaikkien näiden neljän pienen paikan löytämisestä yksin tai Markin kanssa on minulle jäänyt hyvä olo. Sellainen olo, että haluan palata.

Ehkä juuri löytäminen, se, etten ole tiennyt näistä paikoista yhtään mitään, on ollut merkittävää matkaelämyksen kannalta.

Sekä Zittaussa, Zwieselissä, Zelezna Rudassa että Zgorzelecissa ihmiset ovat olleet ystävällisiä, vaikka yhteistä kieltä ei olisikaan ollut. Kaikki neljä pikkukaupunkia ovat myös sen kokoisia, että niistä saa hyvän käsityksen jo päivässä, tai vain parissa tunnissa.

Z-alkuiset pienet rajakaupungit muistuttavat minulle, että oikeastaan mikä tahansa syrjäkylä voi osoittautua erinomaiseksi matkakohteeksi.

Mikä oikeastaan tekee kaupungista tai kylästä käymisen arvoisen?

Puutarhakirjeitä

Kirjailijablogini on viime kuukausina alkanut yhä enemmän muistuttaa kaupunkiarkkitehtuuri- tai matkailublogia. Varoitan jo etukäteen, että ensi kesänä se saattaa alkaa muistuttaa hyvin paljon puutarhablogia, kun muutamme Berliinistä Görlitziin, asuntoon, jossa on oma piha. Oma piha! Se on nykyiseen 1,6 neliömetrin kaupunkiparvekkeeseen verrattuna aika paljon.

dav
Vanhan kasvihuoneen ikkuna pihan nurkalla.

Aiheeseen sopivasti liittyen olen lukemassa Kristiina Wallinin ja Hannimari Heinon teosta Puutarhakirjeitä. Kirja sisältää kahden runoilijan käymää kirjeenvaihtoa kahden vuoden ajalta. Takakansiteksti on houkutteleva:

”Runoilijat Hannimari Heino ja Kristiina Wallin vievät lukijan tunnelmallisten puutarhakuvien myötä pohtimaan levon ja tekemisen sykliä sekä jakavat muistoja matkoilta ja kokemuksia kirjoittamisesta. He miettivät puutarhan olemusta, sen vaatimaa työtä ja tarjoamaa rauhaa. Kirjeet kuljettavat perinteisten puutarhojen lisäksi metsäpuutarhoihin, veden alle ja mielen metsiin. Tekstien kerroksellisuus, lyyrisyys ja rytmi solisevat kuin purot puutarhojen halki.”

Kuvauksen perusteella odotin kirjalta hieman esseistisempää otetta, joten en saanut sen ideasta heti kiinni. Teoksen kieli on kaunista, ja tosiaankin soljuvaa. Rehevän runollisessa teoksessa on kuitenkin myös jotakin, mikä ei itseeni vetoa. Kirjoittajat jäävät lukijalle etäisiksi, vaikka kirjeenvaihto on kahden ystävyksen välistä, tai ehkä juuri siksi: koska naiset jo tuntevat toisensa, heidän ei tarvitse kertoa itsestään juuri mitään. Käsiteltävät aiheet ja ajatukset ovat suurelta osin abstrakteja, ja sekä luontoa että kirjoittamista romantisoidaan omaan makuuni vähän liikaa. Parhaimmillaan teksti on nimittäin konkreettisissa kuvauksissa:

”Kasvimaa voi hyvin, ani harvoista käynneistäni huolimatta. Sateinen kesä on auttanut ainakin sen verran, että taas sain mukaani tilliä, salaattia sekä yhden pesäpallomailan kokoiseksi venyneen kesäkurpitsan joka olisi kylläkin maistunut pienempänä paremmalta. Saa nähdä, ehtiikö auringonkukka loistaa vielä ennen hallaöitä. Nyt se tuntuu keskittyvän pelkkään kuromiseen, yhä ylemmäs, laakean teriön pysyessä visusti kiinni. Se näyttää uimalelulta.”

Haluan antaa kirjalle myöhemmin uuden mahdollisuuden ja ehkä lukea sitä silloin pikemminkin runoteoksena, sillä sen aihe  ja muoto ovat kieltämättä kiehtovia. Monet bloggarit ovatkin kirjaa kehuneet. Kirjalla on siis epäilemättä oma, tarpeellinen paikkansa. Ja Satu Kontisen suunnittelema kansi on herkullinen.

Hannimari Heino ja Kristiina Wallin: Puutarhakirjeitä. Atena, 2018.

Minulla on vielä pitkä matka sellaiseen oikeaan puutarhaan; muutto sijoittuu huhti-toukokuulle, joten tämän vuoden puolella kotipihalla tuskin kasvaa juurikaan uutta. Tavoitteena on ensi alkuun vain selviytyä muuttovaiheesta ehjin nahoin, ja sitten, kesällä, viettää pihalla aikaa ja miettiä, miten uusi koti muodostuu kodiksi. Ehkä grillatakin. Katsella pihaa, tutkia olemassaolevaa kasvustoa ja pohtia, mitä se kaipaisi, vai olisiko parempi jättää ala sellaiseksi kuin se on. Vähän rosoiseksi.

Kuulostaa ihan kirjoittamiselta.

Kokeellinen kuukausi Görlitzissä

Itä-Saksassa, Puolan rajalla sijaitsevassa Görlitzissä olemme Markin kanssa käyneet aikaisemminkin, pääasiassa pyöräretkillä, mutta tämä visiitti on erilainen, sillä vietämme kaupungissa koko tammikuun.

dav
Näkymä Görlitzin Pietarinkirkon kupeesta Puolan puolelle Zgorzeleciin.

Mistä on kyse? Leibniz-instituutti – kestävään kaupunkikehitykseen sekä ihmisyhteisöjen ja luonnon välisiin suhteisiin erikoistunut tutkimuslaitos – organisoi yhteistyössä Görlitzin kaupungin ja useiden muiden osapuolten kanssa massiivista koeasumisprojektia nimeltään Stadt auf Probe (”Kokeile kaupunkia”). Projektiin valituille kotitalouksille tarjotaan asunto ja co-working-tila Görlitzistä neljäksi viikoksi, ja koeasujien tulee vastineeksi antaa tutkijoille tietoa asumisestaan ja asumistoiveistaan sekä kertoa näkemyksiään Görlitzistä asuinpaikkana. Ja neljässä viikossa näkemyksiä ehtii varmasti jo muodostua.

Projekti tuottaa siten siis lisää tietoa siitä, millä tavoin pienempiä kaupunkeja ja kyliä voisi kehittää houkuttelevammiksi asuinpaikoiksi nuorelle ja koulutetulle väestölle sekä heille, joiden työ ei ole maantieteellisesti sidottu tiettyyn paikkaan. Tärkeää tietoa siis, eikä ihme, että projekti on herättänyt jonkin verran kiinnostusta myös Saksan mediassa.

mde
Koeasumisjakson hämyisä kotikatumme James-von-Moltke-Strasse.

Koeasuminen on tuntunut ensimmäisten päivien ajan oikein mukavalta.

Noin Porvoon kokoisen kaupungin keskusta-alueen kävelee päästä päähän puolessa tunnissa. Kaduilla ja autoilla on vähän lunta, ja sitä sataa hiljalleen lisää himmeässä keltaisessa katuvalossa. Hylättyjä kerrostaloja on siellä täällä keskustassakin, ikkunoissa vanerilevyt tai ei niitäkään, ovenpielissä haalistuneita nimikylttejä: tuossa on ollut vuosikymmeniä sitten elintarvikekauppa, tuossa siirtomaatavaraliike, tuossa on myyty valokuvatuotteita. Ja jossakin julkisivultaan rapistuneen talon ikkunassa onkin verhot ja viherkasvi. Asuuko tuolla joku, vai ovatko verhot jääneet vanhasta tottumuksesta paikalleen? Ja naapurissa täyteen loistoonsa restauroitu koristeellinen renessanssi-, barokki- tai jugendtalo.

Ja luonto:

dav
Neissen yli kulkeva rautatiesilta.

Meneillään on siis kuherruskuukausi Görlitzin kanssa. Kaupungissa tuntuu olevan kaikkea: rauhaa ja vilinää, ravintoloita ja puistoja, palveluita, toimiva julkinen liikenne ja kulttuuria. Parhaillaan menossa on viisipäiväinen musiikkifestivaali, ja vuosittain järjestetään kolmen maan kansainväliset elokuvafestivaalit.

Asukasmääränsä lisäksi Görlitz muistuttaa Porvoota myös upean vanhankaupunkinsa puolesta, ja kaupungin keskellä virtaa tietenkin joki, tosin sillä erotuksella, että joen itäpuolella on toinen valtio, ja vieras kieli, ja eri rahayksikkö. No, onhan Porvookin kaksikielinen.

Vähemmästäkin kirjoittajanmieli inspiroituu.

Olisikohan Suomessakin kysyntää koeasumisprojektille?

Pue valot päälle

Hitaalle kirjoittajalle yksi vuosi on lyhyt aika. Viime vuodenvaihteessa työn alla oli sama käsikirjoitus kuin nytkin. Mikä lyhyen romaanin kirjoittamisessa voi kestää niin kauan? Eniten aikaa syövät muut työt, kirjoittamisen välttely jonkin kirjoitusprosessiin liittyvän hankalan vaiheen vuoksi sekä palautteen odottaminen. Kuitenkin ne turhauttavan tuntuiset kirjoittamatta vietetyt viikot ovat loppujen lopuksi joka kerta parantaneet omaa tuntumaani tekstiin. Kun teksti saa levätä, se jollain tavalla käy.

Nytkin tuntuu siltä, että käsikirjoitukselle tekisi hyvää odotella puolisen vuotta, ennen kuin tartun siihen taas. Mutta en malta. Tänä vuonna haluaisin viimein saada kirjan valmiiksi, ja julkaisu, jos hyvin käy, on todennäköisesti ajankohtaista vasta 2020.

Edistystä tapahtuu, vaikka ei aina siltä näytä. Syksyllä kävin kirjan yhdellä tapahtumapaikalla eräässä Saksan ja Puolan rajalla olevassa kaupungissa. On helpompi kirjoittaa, kun tapahtumapaikan ilmapiiri, tuoksut ja äänet ovat mielessä. Joulukuussa olen hionut tekstiä tiiviisti tietokoneella: poistanut jotakin, lisännyt jotakin. Olennaisia oivalluksia on pulpahdellut kirjoittaessa mieleen, ja niiden ansiosta tekstiin on tullut syvyyttä ja leveyttä.

Vuodenvaihteessa, Porvoon Taidetehtaan uudessa, toimivassa taiteilijaresidenssissä, sain taas yhden editointikierroksen valmiiksi. Uudenvuodenpäivänä hovilukijani antoi tekstistä arvokkaat kommenttinsa, ja nyt on hyvä vire jatkaa editoimista – kunpa saisin pidettyä sen vireen yllä ainakin tammikuun ajan.

Vuosi 2018 oli siis minulle kirjoittamisen kannalta hyvä, vaikka olisi voinut olla parempikin. Muilta osin vuoteen mahtui kaikenlaista: päällimmäisenä mieleen ovat jääneet liiankin levoton ja matkustuksentäyteinen kevät, kesän kohtaamiset ja syksyn työkiireet, kaikki sekä hyvässä että pahassa. Aika proosallinen vuosi siis.

Ehkäpä viime vuoden puurtaminen tuottaa pian tuoreita versoja. Ehkä tästä vuodesta tulee tasaisempi ja rauhallisempi, ja sekä kirjan että blogin kirjoittamiselle jää enemmän aikaa. Koputetaan puuta. Ja pukeudutaan lämpimästi. Ja kuljetaan mielenmaisemamme kylätien valoisalla puolella.

Kohti aurinkoisempia päiviä ja parempaa uutta vuotta siis!

dav
Eräs Saksan ja Puolan rajalla oleva kaupunki ja rajajoki.

Kaupunki-ilmiöiden sanallistaminen

En yllättyisi, jos saisin tietää, että japanissa on oma sanansa ristiriitaiselle, vähän karmivalle tunteelle, joka syntyy, kun kohtaamme kaupungilla tasaisin väliajoin vastaan käveleviä yksittäisiä ihmisiä, joiden katse on tiiviisti puhelimessa, kasvoilla ei minkäänlaista ilmettä. Ja onkohan kukaan keksinyt kuvaavaa sanaa sellaiselle alueelle, jossa näiden puhelimelleen valppautensa menettäneiden vastaantulijoiden ilmiö on huomattavan tavallinen (paitsi ”Prenzlauer Berg”)? Ja onko olemassa sanaa yhtäkkiselle, toteutumatta jäävälle halulle säikäyttää tuollainen henkilö, esimerkiksi huutamalla äkkiä ”VARO”? Ehkä ei.

Mutta ehkä japanissa sentään on oma sanansa sellaiselle tunteelle, jota koemme, kun huomaamme itse hieman paheksuvamme ja hieman säälivämme vastaantulijoita, mutta samalla toteamme hieman noloina asennoituvamme heihin ylemmyydentuntoisesti ja tiedostamme, ettei ylemmyydentunne ole oikeastaan perusteltua, sillä emmehän itsekään pidä paheksuntaa huokuvista ihmisistä.

Nykyajassa voisi olla käyttöä sanaparille tai asteikolle, joka kuvaa sitä, kuinka juurtuneeksi tai ulkopuoliseksi tunnemme itsemme suhteessa kulloisenkin kaupungin henkeen. Ja sille tunteelle, kun kukaan ei ole huomannut painaa nappia suojatien vierellä olevassa liikennevalotolpassa eivätkä valot vaihdu. Kaupunkielämä tuntuu vaativan määreitä vaikeasti määriteltäville abstrakteille ja sosiaalisille ilmiöille, joita ei ollut olemassa vielä silloin, kun kielemme syntyi.

Kaikille ilmiöille ei silti tarvitsekaan keksiä erillistä sanaa. Sitä varten voimme laittaa peräkkäin useampia sanoja ja lauseita. Onneksi. Vieraiden kielten erikoiset termit ovat usein hauskoja ja kertovat jotakin tärkeää kyseisestä kulttuurista, esimerkiksi meille suomalaisille tuttu ”kalsarikännit”, ja on mielenkiintoista miettiä, miksi juuri tämä sana on olemassa tässä kulttuurissa, ja mikä on estänyt sen synnyn tuossa toisessa kulttuurissa. Ja miksi jotkin tunteet ja ilmiöt ovat sanallistettamattomissa.

Jos joku on kuitenkin kiinnostunut luomaan lisää sanoja nykysuomeemme – joka ohimennen sanoen tuntuu minusta viime vuosikymmenien aikaisen kirjallisuuden perusteella köyhtyneen ilmaisuvoimaltaan – toivottaisin tervetulleiksi tiiviit määritelmät edellä mainittujen lisäksi myös sille ololle, kun epäilemme, että joku pitää meitä itsekeskeisinä tai töykeinä, vaikka emme tiedä miksi; ja sille, kun yritämme kaikin voimin muistaa sanan tai nimen, joka on ihan muistin reunalla, muttei kuitenkaan tule mieleen; ja sille ilmiölle, kun olemme lähettäneet kuusi sähköpostia eri ihmisille eikä yhteenkään tule vastausta.

IMG_20181021_214127.jpg