Keltainen kaupunki

On kaupunki, jossa kaikki lehtipuut ovat keltaisia juuri nyt. Ne ovat selvästi sopineet keltaisuudesta toistensa kanssa, ne jopa kilpailevat värikylläisyydessä.

Sävyt ovat kylmiä ja lämpimiä, ruskeaan ja vihreään taittuvia, hohtavia ja hillittyjä, syviä ja raikkaita, oksissa kiinni ja maassa irti, jotkin ilmassa irrallaan. Vertailu on mahdotonta, kilpailu päättyy alkuunsa.

Illalla sataa, sade voimistuu. Kaupunki on väliaikaisesti siirretty syrjään, talviteloille. Tavallisesti täällä vilisee turisteja, nyt ei juuri ketään. Olemme hotellin ainoat vieraat, ravintolassa melkein ainoat.

Vinot puutalot näyttävät vanhastaan olevan tottuneita unohdettuina olemiseen.

Aamulla pienen kahvilan pitäjä sanoo, että keväällä, kun kahvilat ja ravintolat suljettiin eikä ihmisiä saanut tavata, vanhukset olivat kaupungissa masentuneita ja yksinäisiä. Valtio lupasi yrittäjille tukia, mutta hakuprosessi oli niin monimutkainen, että tuet jäivät pääosin lupauksiksi.

Entä nyt syksyllä, hän miettii, eläkeläinen itsekin, ja hymyilee aurinkoisesti. Mitähän tapahtuu.

Jättäessämme kaupungin sää harmenee, tienvarren keltaiset puut himmenevät ruskeanmustiksi. Alkaa ei-mikään-vuodenaika samalla, kun koko Saksa sammuttaa valot ja lukitsee ovet marraskuun ajaksi.

Helsingissä

Olen käymässä Helsingissä. Vietän muutaman päivän Taka-Töölössä. Olen syntynyt Helsingissä ja asunut siellä suurimman osan elämääni, mutta Töölön seutu, monen muun kaupunginosan lisäksi, on minulle täysin tuntematonta. Ranta on nähtävästi lähellä, Cafe Regatta, veneet, Sibelius-monumentti. Hietalahden ranta, rantapolut, kalliot. Kaduilla tuntuu historia. Tällainenko Helsinki on siis oikeasti? Merellinen ja vanha?

Kannelmäkeläiselle nuorelle Helsinki tarkoitti Länsi-Helsingin vehreitä kaupunginosia, Vantaanjokea puistoineen, M-junaa (nykyisiä I- ja P-junia), Torkkelinmäkeä sekä Helsingin ydinkeskustaa suurin piirtein Kaisaniemestä Kamppiin.

Pakila, Käpylä, Laajasalo, Lauttasaari, Roihuvuori, Töölö, Eira, Kontula ja Puotila ovat jääneet itselleni yhtä tuntemattomiksi kuin Wien tai Bukarest ja kaikki paikat niiden välillä.

Turistina Helsingistä näkee aivan uusia puolia. Ulkomailla asuvan suomalaisen silmin kaupunki tuntuu oudolla tavalla samaan aikaan tutulta ja eksoottiselta.

Millä tavalla tutulta, millä tavalla eksoottiselta?

Tarkkailen ihmisiä. Tunnistan helsinkiläisten kasvoilla joitakin helsinkiläisille tyypillisiä ilmeitä. Se kuulostaa erikoiselta; ei kai helsinkiläisiä ilmeitä ole? Tietynlainen kasvojen rypistäminen tietyissä tilanteissa kuitenkin oli äkkiä niin tutun näköistä, että huomasin: se kuuluu tähän kaupunkiin. Ilme, jonka helsinkiläinen, ehkä useimmiten nainen, ottaa helsinkiläiskahvilan kassalla pyydettyään yhden kahvin ja wrapin mukaan ja pidellessään sormissaan pankkikorttia. Tarjoilija naputtaa tilausta koneeseen, ja naisella on sellainen ilme, ja tällainen äänensävy. Tunnistatteko sen?

Monien helsinkiläisten olemuksesta voi lukea, että he pelkäävät toisiaan. He tekeytyvät elein ja ilmein saavuttamattomiksi. Etenkin nuoremmat, varsinkin ensi alkuun. Miksi? Iäkkäämmät eivät pelkää, vaan hymyilevät, ja toivottavat hyvää ruokahalua.

Helsinki on kävelijän ja pyöräilijän paratiisi. Suojateitä on joka ikisessä risteyksessä, ja autoilijat huomaavat jalankulkijat. Ja pysähtyvät.

Helsingin sää on paras mahdollinen. Vaikka sataisi.

Sain tällä vierailulla mahdollisuuden haastatella Helsingissä erästä upeaa, pitkän linjan kirjailijaa ja hänen kissaansa heidän värikylläisessä kodissaan. Jännitin tietysti. Löysin myös kirjoja Töölön kirjaston poistomyynnistä ja kirpputorilta. Näin tänään ujon västäräkin Lauttasaaren kartanon pihan suihkulähteen kivireunalla. Ja viikonloppuna luvassa on Särön ja sen yhteistyökumppaneiden järjestämä runollinen kesäilta itäisellä Uudellamaalla; illan hämärtyessä nuotion ääressä lyhtyjen valoa.

Yksityiskohdista ja hetkistä voi saada otteen aina, joka paikassa. Niiden avulla ehkä voi helpoiten päästä erillisyyden tunteesta entisessä kotikaupungissa ja irrallisuuden tunteesta nykyisessä kotikaupungissa.

Kokeellinen kuukausi Görlitzissä

Itä-Saksassa, Puolan rajalla sijaitsevassa Görlitzissä olemme Markin kanssa käyneet aikaisemminkin, pääasiassa pyöräretkillä, mutta tämä visiitti on erilainen, sillä vietämme kaupungissa koko tammikuun.

Näkymä Görlitzin Pietarinkirkon kupeesta Puolan puolelle Zgorzeleciin.

Mistä on kyse? Leibniz-instituutti – kestävään kaupunkikehitykseen sekä ihmisyhteisöjen ja luonnon välisiin suhteisiin erikoistunut tutkimuslaitos – organisoi yhteistyössä Görlitzin kaupungin ja useiden muiden osapuolten kanssa massiivista koeasumisprojektia nimeltään Stadt auf Probe (”Kokeile kaupunkia”). Projektiin valituille kotitalouksille tarjotaan asunto ja co-working-tila Görlitzistä neljäksi viikoksi, ja koeasujien tulee vastineeksi antaa tutkijoille tietoa asumisestaan ja asumistoiveistaan sekä kertoa näkemyksiään Görlitzistä asuinpaikkana. Ja neljässä viikossa näkemyksiä ehtii varmasti jo muodostua.

Projekti tuottaa siten siis lisää tietoa siitä, millä tavoin pienempiä kaupunkeja ja kyliä voisi kehittää houkuttelevammiksi asuinpaikoiksi nuorelle ja koulutetulle väestölle sekä heille, joiden työ ei ole maantieteellisesti sidottu tiettyyn paikkaan. Tärkeää tietoa siis, eikä ihme, että projekti on herättänyt jonkin verran kiinnostusta myös Saksan mediassa.

Koeasumisjakson hämyisä kotikatumme James-von-Moltke-Strasse.

Koeasuminen on tuntunut ensimmäisten päivien ajan oikein mukavalta.

Noin Porvoon kokoisen kaupungin keskusta-alueen kävelee päästä päähän puolessa tunnissa. Kaduilla ja autoilla on vähän lunta, ja sitä sataa hiljalleen lisää himmeässä keltaisessa katuvalossa. Hylättyjä kerrostaloja on siellä täällä keskustassakin, ikkunoissa vanerilevyt tai ei niitäkään, ovenpielissä haalistuneita nimikylttejä: tuossa on ollut vuosikymmeniä sitten elintarvikekauppa, tuossa siirtomaatavaraliike, tuossa on myyty valokuvatuotteita. Ja jossakin julkisivultaan rapistuneen talon ikkunassa onkin verhot ja viherkasvi. Asuuko tuolla joku, vai ovatko verhot jääneet vanhasta tottumuksesta paikalleen? Ja naapurissa täyteen loistoonsa restauroitu koristeellinen renessanssi-, barokki- tai jugendtalo.

Ja luonto:

Neissen yli kulkeva rautatiesilta.

Meneillään on siis kuherruskuukausi Görlitzin kanssa. Kaupungissa tuntuu olevan kaikkea: rauhaa ja vilinää, ravintoloita ja puistoja, palveluita, toimiva julkinen liikenne ja kulttuuria. Parhaillaan menossa on viisipäiväinen musiikkifestivaali, ja vuosittain järjestetään kolmen maan kansainväliset elokuvafestivaalit.

Asukasmääränsä lisäksi Görlitz muistuttaa Porvoota myös upean vanhankaupunkinsa puolesta, ja kaupungin keskellä virtaa tietenkin joki, tosin sillä erotuksella, että joen itäpuolella on toinen valtio, ja vieras kieli, ja eri rahayksikkö. No, onhan Porvookin kaksikielinen.

Vähemmästäkin kirjoittajanmieli inspiroituu.

Olisikohan Suomessakin kysyntää koeasumisprojektille?

Kaupunki-ilmiöiden sanallistaminen

En yllättyisi, jos saisin tietää, että japanissa on oma sanansa ristiriitaiselle, vähän karmivalle tunteelle, joka syntyy, kun kohtaamme kaupungilla tasaisin väliajoin vastaan käveleviä yksittäisiä ihmisiä, joiden katse on tiiviisti puhelimessa, kasvoilla ei minkäänlaista ilmettä. Ja onkohan kukaan keksinyt kuvaavaa sanaa sellaiselle alueelle, jossa näiden puhelimelleen valppautensa menettäneiden vastaantulijoiden ilmiö on huomattavan tavallinen (paitsi ”Prenzlauer Berg”)? Ja onko olemassa sanaa yhtäkkiselle, toteutumatta jäävälle halulle säikäyttää tuollainen henkilö, esimerkiksi huutamalla äkkiä ”VARO”? Ehkä ei.

Mutta ehkä japanissa sentään on oma sanansa sellaiselle tunteelle, jota koemme, kun huomaamme itse hieman paheksuvamme ja hieman säälivämme vastaantulijoita, mutta samalla toteamme hieman noloina asennoituvamme heihin ylemmyydentuntoisesti ja tiedostamme, ettei ylemmyydentunne ole oikeastaan perusteltua, sillä emmehän itsekään pidä paheksuntaa huokuvista ihmisistä.

Nykyajassa voisi olla käyttöä sanaparille tai asteikolle, joka kuvaa sitä, kuinka juurtuneeksi tai ulkopuoliseksi tunnemme itsemme suhteessa kulloisenkin kaupungin henkeen. Ja sille tunteelle, kun kukaan ei ole huomannut painaa nappia suojatien vierellä olevassa liikennevalotolpassa eivätkä valot vaihdu. Kaupunkielämä tuntuu vaativan määreitä vaikeasti määriteltäville abstrakteille ja sosiaalisille ilmiöille, joita ei ollut olemassa vielä silloin, kun kielemme syntyi.

Kaikille ilmiöille ei silti tarvitsekaan keksiä erillistä sanaa. Sitä varten voimme laittaa peräkkäin useampia sanoja ja lauseita. Onneksi. Vieraiden kielten erikoiset termit ovat usein hauskoja ja kertovat jotakin tärkeää kyseisestä kulttuurista, esimerkiksi meille suomalaisille tuttu ”kalsarikännit”, ja on mielenkiintoista miettiä, miksi juuri tämä sana on olemassa tässä kulttuurissa, ja mikä on estänyt sen synnyn tuossa toisessa kulttuurissa. Ja miksi jotkin tunteet ja ilmiöt ovat sanallistettamattomissa.

Jos joku on kuitenkin kiinnostunut luomaan lisää sanoja nykysuomeemme – joka ohimennen sanoen tuntuu minusta viime vuosikymmenien aikaisen kirjallisuuden perusteella köyhtyneen ilmaisuvoimaltaan – toivottaisin tervetulleiksi tiiviit määritelmät edellä mainittujen lisäksi myös sille ololle, kun epäilemme, että joku pitää meitä itsekeskeisinä tai töykeinä, vaikka emme tiedä miksi; ja sille, kun yritämme kaikin voimin muistaa sanan tai nimen, joka on ihan muistin reunalla, muttei kuitenkaan tule mieleen; ja sille ilmiölle, kun olemme lähettäneet kuusi sähköpostia eri ihmisille eikä yhteenkään tule vastausta.

Kirjoituksia taloissa

Raunioituneita taloja näkyy Keski-Euroopan kaupungeissa siellä täällä, keskustoissakin. Vuosikymmeniä sitten päättynyt sota ja köyhyys erottuu rapistuneissa seinissä ja ikkunoissa, joiden lasi on viimeksi ollut paikoillaan kenties viime vuosisadan puolella. Rauniotalot ovat menneisyyden muistomerkkejä, ne huokuvat unohdusta ja hiipunutta, karkotettua elämää. Silti ne nykyäänkin tarjoavat kodin eläimille. Ehkä myös unohdetuille ihmisille. Talot odottavat tyyninä lopullista purkuaan. Kunnostaminen tuskin on monenkaan tällaisen rakennuksen kohdalla vaihtoehto.

Frankfurt an der Oder, Saksa.

Jäljellä on merkkejä menneistä äänistä, joiden peruuttamaton poissaolo tekee hiljaisuudesta käsinkosketeltavaa. Aika on kuluttanut rakennusten julkisivua päivä päivältä niin, ettei seinän alkuperäisen maalin sävyä enää juuri voi erottaa. Ehkä kaupungissa on vielä joku, joka muistaa ajan, kun talo oli asuttu ja hyvinvoiva.

Jiříkov, Tšekki.

Rauniotalot inspiroivat taiteilijoita, kirjoittajia, talonvaltaajia. Monella hylätyllä asemarakennuksella olisi huimia tarinoita kerrottavanaan. Niiden tarinat ilmenevät kenties seiniinkirjoittajien kautta. Talon rapistuneet seinät ovat kasvoja, joille kirjoitetut sanat ja piirretyt kuvat antavat ilmeen ja tunteen.

Görlitz, Saksa.

Mitä sinä kirjoittaisit sen talon seinään, joka aikanaan varmasti puretaan?