Mika Waltari ja Anita Konkka

Olen miettinyt syytä siihen, miksi olen viime aikoina valinnut kirjaston ja kodin hyllystä mieluummin vanhempaa kirjallisuutta kuin nykyromaaneja. En ole keksinyt sitä. Ehkä kyse on romaanien kielestä, sanastosta ja kerrontatavasta, jotka ovat ainakin minulle aina hyviä inspiraation lähteitä.

Viime aikoina olen lukenut useammankin Mika Waltarin romaanin tai pienoisromaanin: Tanssi yli hautojen, Vieras mies tuli taloon, Fine van Brooklyn, Suuri illusioni. Waltarin kieli ja tarinoiden jännite ovat varmoja, ja romaaneihin voikin uppoutua luottavaisin mielin. Waltarin kirjoissa yhdistyvät epätäydellisyyksissään syvät, uskottavat henkilöhahmot, sympaattinen elämänasenne, eheä rakenne, rikas kieli sekä ihailtava arkisen ja filosofisen, henkisen ja konkreettisen maailman kuvailu. Waltarin teksti on läsnä lukijalle monella tasolla ja jättää aukkoja myös lukijan oman mielikuvituksen täytettäviksi. Ehkäpä juuri siksi kirjat jäävät myös mieleen.

Kaikki edellä mainitut teokset ovat lähes sata vuotta vanhoja, mutta ikä ei paina, vaan niiden käsittelemät aiheet ovat ajattomia. Tällä hetkellä Waltari tuntuu itselleni puhuttelevalta ja antaa perspektiiviä omankin kirjoittamisen tasoihin ja mahdollisuuksiin.

Uusin kirjallinen tuttavuuteni on Anita Konkka, jonka kirjailijanura on jatkunut 1970-luvulta nykypäivään asti. Olen ihmetellyt, miksi en ole kuullut kirjailijasta aiemmin, ja miksi hän ei ole ilmeisesti monille muillekaan tuttu, vaikka on ollut useamman kerran palkintoehdokkaanakin. Vaikutuin Kolme muistikirjaa -romaanin (ilmestynyt 1990) kerronnasta sen verran, että haluan ehdottomasti saada käsiini muitakin Konkan teoksia. Teoksen alaotsikko on ”kertomus päättyneestä rakkaudesta”. Sitähän se on, mutta sen lisäksi se tuntuu olevan yhtä paljon kertomus naiseudesta, ihmisyydestä ja matkustamisesta. Romaanin rakenne ei ole perinteinen, vaan se on jaoteltu kolmeen osaan, jotka on nimetty eriväristen muistikirjojen mukaan. Kerrontatapaa voisi luonnehtia tajunnanvirtamaiseksi tai intuitiiviseksi. Mieluiten luonnehtisin sitä kuitenkin vain konkkamaiseksi, sillä en ole aiemmin lukenut kirjaa, johon Konkkaa voisi tyylinsä puolesta verrata. Tosin paikoin se muistuttaa asiallisen pintansa alla kuplivassa absurdiudessaan ja humoristisuudessaan suomenjuutalaista Daniel Katzia.

Nyt lukuvuorossa on Johanneksen tunnustukset (ilmestynyt 1995), joka on osittain Anita Konkan isän päiväkirjoihin ja muistiinpanoihin perustuva, osittain fiktiivinen teos. Se kertoo Konkan inkerinsuomalaisesta isästä, Juhani Konkasta, joka oli kirjailija ja suomentaja – ja kaikesta päätellen varsin mielenkiintoinen persoona. Teos kertoo kuitenkin myös hänen tyttärestään, josta tuli kirjailija ja joka sai isältä perinnöksi syyllisyydentunnon. Siitä, mikä on totta, mikä puhdasta fiktiota, ei ole takeita, mutta se ei ollenkaan vähennä kirjan kiehtovuutta. Sen aiheet ovat osittain vakavia ja raskaita – isä muun muassa haavoittui sisällissodassa – mutta kerrontaa on silti nautinnollista lukea.

Johanna oli matkustanut Koskenrantaan keväällä viimeisten tenttien jälkeen, mukanaan ensimmäisen ja ainoaksi jääneen romaaninsa käsikirjoitus, ja sulkeutunut peräkamariin kirjoittamaan. Isä oli komentanut hänet taloustöihin, joita hän inhosi, ja moittinut että hän on laiska, eikä hänestä ole kirjailijaksi, kun hänellä on niin huono huomiokyky (hän ei huomannut tyhjentää likasankoa). Hän loukkaantui ja päätti näyttää isälle, että hänellä on huomiokykyä ja hän on parempi kirjailija kuin isä. (s. 42)

Mainokset