Matkalla todellisuudessa

Olen ottanut kesän vastaan pyörän satulassa istuen. Matkaa on kertynyt, mutta sitä ei lasketa kilometreissä, vaan pisamissa, ylämäkien lukumäärässä, lintulajien laulujen eroavaisuuksissa, haukkojen määrässä, ihon suolaisuudessa, edellisestä ruokailusta kuluneessa ajassa ja maisematyypin vaihdoksissa.

Yhtenä aamuna ulkoa kuului vinkuvaa, valittavaa, hiukan metallista ääntä, joka toistui rytmikkään säännöllisesti aina pikkuisen erilaisena. Oliko ääni peräisin jonkinlaisesta pumpusta, suuresta metalliketjuisesta pihakeinusta vai kurkimaisesta linnusta? Päivällä, pienen järven rannalla, kuuntelimme juomatauolla sammakoiden äkäistä, yltyvää kurnutusta. Vai sittenkin hilpeää? Entä mitä sammakot mahtavat tuumia tuulenvireestä? Ilmassa tuntui olevan enemmän kosteutta kuin ilmaa, ja pulloissa oleva vesi oli huoneenlämpöistä. Pääskyset lensivät matalalla, mutta ukkonen iski vasta tänään, kun olimme jo perillä.

Kaikki pyörätiellä vastaan tulevat pyöräilijät muistuttavat toisiaan ilmeitä, hiuksia ja aurinkolaseja myöten, kaikki paikallaan pysyvät pyöräilijät ovat keskenään erinäköisiä, erikokoisia, eri tavoin pyörälaukkunsa pakanneita; vaihtelevasti palaneita, iloisia ja uupuneita.

On unikkopeltoja, violettikukkaisia niittyjä, kortteita, valtavia tammia, tien yli juoksevia kissoja, joutsenenpoikasia, kivisiltoja, epätasaisia metsäpolkuja, vasta kunnostettuja asfalttiteitä, armeijan ajoneuvoja, kosken kohinaa, keskiaikaisia kaupunkeja, hiilivoimaloita, varisten ja sorsien kohtaamisia.

On mukava käydä silloin tällöin todellisuudessa.

Mainokset

Kesän ensioireet

Berliinissä on viime päivinä saatu nauttia (kärsiä) helteestä. Sen ansiosta muutenkin hidas ajatuksenjuoksuni on hidastunut puoleen normaalista. Tai töitä olen jotenkin saanut tehtyä, mutta luovuus on kärähtänyt auringossa.

dav

Minulle kesä ei ole ollut parasta kirjoittamisaikaa. Syksy on. Ulkoilmahoukutuksia ja matkoja on kesällä muita vuodenaikoja enemmän, eikä leipätyön määrä ole yleensä suinkaan vähentynyt. Suurin este kesäkirjoittamiselle on kuitenkin pään sisällä. Tietokoneen ääressä ei tee mieli viettää yhtään ylimääräistä tuntia, kun ulkona on valoisaa; kesä on liikkumisen, lukemisen ja auringonkukkien vuodenaika. Toisaalta heinäkuussa on usein, kuten todennäköisesti tänäkin kesänä, parempi mahdollisuus ottaa viikko vapaata kirjoittamiselle, missä lomaansa sitten milloinkin viettää, ja syventyä tekstiin usean päivän ajan.

Teen niin. Ehkä käsikirjoitus olisi syksyn tullen jo viimeistelyvaiheessa.

Satuin tekemään sopivasti viime viikolla simaa fariinisokeripakkauksen ohjeen perusteella. Se sopii kuumiin päiviin kuin vappunenä päähän. Vehnäolutkin on välillä paikallaan, mutta tänä aamuna tuntui siltä, että kannattaisi suosia enemmän sitä simaa.

Käsin kirjoittamisesta

Kirjoitan aika paljon käsin, koska silloin ajatus pysyy tekstin mukana. Kynän jäljen piirtyessä paperiin ehtii ajatella rauhassa seuraavien lauseiden muotoa. Keskeneräiset ajatukset konkretisoituvat valmiiksi lauseiksi ja mielipiteiksi.

Kynällä kirjoittaminen on sitä kuuluisaa käsillä tekemistä, joka tekee aivoille hyvää. Sitä samaa, joka on digitaalisena aikana kokenut uuden tulemisen värityskirja- ja käsityöbuumina.

Kirjoittaessani katselen käsialaani. Juuri kynästä ilmestyneiden sanojen tutkiminen, kirjainten epämuodostumien ja huolimattomuuden ihmettely on kiinnostavaa ehkä samalla tavalla kuin arkeologit ovat kiinnostuneita historian jättämistä merkeistä ja vihjeistä.

Sitten on kirjoitettujen sanojen vaikutus mielialaan. Yleensä mieli paranee ja selkeytyy sivun tai kahden jälkeen. Ja päin vastoin: mieliala vaikuttaa käsialaan yllättävän paljon. Kirjoituksen koko ja vauhti vaihtelevat, samoin riviväli. Vanhojen päiväkirjamerkintöjeni käsiala paljastaa häivähdyksiä jostakin sanojen takaisesta – lukiessani en aina enää muista, mistä.

Romaanin kirjoittaminen on ollut viime aikoina tauolla. Hankalaan kirjoitustukokseen auttaa parhaiten käsikirjoituksen tulostaminen ja muistiinpanojen tekeminen käsin.

Jälkien jättämisestä

Kirjailija on sellainen otus, joka mielellään jättää jäljen, ja joka myös mielellään antaa tehdä itseensä jälkiä. Hyvin kerrottu tarina, joka osuu kuulijan tai lukijan mieleen oikeasta kulmasta ja oikealla hetkellä, jättää juuri sopivan, joskus pysyvän jäljen.

Jäljen mihin?

IMG_20170428_235217.jpg

Tarinankerronta on ihmisille luontainen muoto havaita maailmaa ja yhdistellä toisiinsa liittymättömät asiat toisiinsa. On alku, tapahtumia ja käänteitä sisältävä keskikohta sekä loppu. Kaikki ihmiset kertovat tarinoita, mutta kaikki tarinat eivät ole kovin mielenkiintoisia, kuten seuraava, onneksi fiktiivinen arkikertomus. Arkikertomusten tarkoitus ei tosin olekaan päätyä Finlandia-raatien arvioitaviksi. Nekin kuitenkin jättävät kasapäin jälkiä ihmisiin.

Kävin kaupassa ja ostin kalliita luomukananmunia. Yksi munista oli rikki ja valui kassin pohjalle. Puhdistin valkuaista puseroltanikin. Seuraavana päivänä huomasin, että munat olivat vanhentuneita. Ostan tästä lähtien vain vapaan kanan munia.

Kirjallisuudessa hyvä tarina herättää kysymyksiä. Se saa jonkun pysähtymään sekunniksi tai käynnistämään uuden ajatuskulun, poikkeamaan totutulta radalta. Täydentämään mielessään aukkoja, joita ei ole selitetty näkyviin. Hyvä tarina on jäävuoren huippu, jonka taustalla piilee paljon muutakin.

Aamulla kissa tuli kotiin ja naukua kirahteli. Jo illansuussa se osasi muodostaa yksinkertaisia lauseita, ja keskiyöllä se kertoi kohteliain sanankääntein, mitä se todella ajatteli meistä.