Kirjailijaelämä on ahdinkoa ja tuskaa – vai?

Minusta tuntuu, että jos ulkoavaruudesta Suomen loskiin ja pimeyteen laskeutuisi nyt älyllinen olento, joka harkitsisi romaanikirjailijaksi ryhtymistä, se tulisi varsin nopeasti toisiin ajatuksiin lukiessaan verkosta kirjailijoiden viimeaikaisia ulostuloja. Niin ankean ja ahdistavan kuvan kirjailijoiden ammatillisesta asemasta ja henkisestä tilasta on maalannut ainakin kirjailija Riku Korhonen taloussosiologian 50-vuotisjuhlaseminaarissa marraskuun alussa pitämässään puheessa. Keskustelu kirjallisuuskritiikin tilasta ja kirjailijoiden ammatillisesta asemasta on erittäin tervetullutta, eikä ole syytä vaieta myöskään kirjailijoiden kokemista menestymispaineista. Itselläni heräsi kuitenkin joitakin kummeksuvia ajatuksia luettuani Korhosen avauksen.

Korhosen puhe sisältää sekä älykästä analyysia kirjallisuuskentän ajankohtaisista ongelmista että kirjailijoiden asemasta hieman varomattomasti tehtyjä yleistyksiä. Korhonen kertoo nimiä mainitsematta tuntevansa lukuisia kirjailijoita, jotka ovat ”kirjan ilmestyessä jatkuvasti pienessä bentsotokkurassa” kestääkseen ammattiinsa liittyvää ahdinkoa, jota Korhonen kuvaa näin:

”Uutiset loppuun palamisista, masennuksesta, terapiakäynneistä ja rauhoittavien nappailusta ovat tietysti tuttuja kaikkialta työelämästä. Ilmeisin ero useimpiin muihin ammatteihin on kuitenkin siinä, että kun kirjailija saa vuosien – usein lähellä köyhyysrajaa yksin tehdyn – kirjaprojektin valmiiksi, häntä ei kenties haukuta oman tiiminsä edessä, koska varsinaista työtiimiä ei ole, vaan esimerkiksi Hesarin 700 000 potentiaalisen lukijan edessä, vailla mahdollisuuksia sanoa oikeastaan mitään puolustuksekseen. Samalla hän saattaa menettää kustantamosuhteensa, koska kirja todennäköisestä floppaa taloudellisesti, eikä häntä välttämättä enää pidetä potentiaalisena tekijänä kustantamolle. Se on sosiaalinen tilanne, jota ei ymmärrä kukaan sellainen, joka ei ole vastaavaa kokenut. Kasvojen menettämisen tunne voi olla huumaava ja tyrmäävä ja johtaa taloushuolien lisäksi joidenkin kirjailijoiden kohdalla todelliseen paranoiaan, että jokainen kadulla vastaantulija pitää tekijää epäonnistuneena työssään ja pohjimmiltaan huonona ihmisenä.”

En epäile, etteivätkö jotkut kirjailijat kokisi tilannettaan sitaatin dramaattinen kuvauksen tapaan. Taloudelliset ja julkisuuteen liittyvät paineet työssä kuin työssä tulee aina ottaa vakavasti, ja ammatillista apua ja tukea on oltava tarjolla kaikille sitä tarvitseville. Jos kirjailijat todella kokevat tilanteensa tällaisena, on se tietenkin huolestuttavaa ja synkkää.

Kuitenkin: en pidä uskottavana, että teoksen tyrmäys Hesarissa vaikuttaisi kirjan myyntiin tosiasiassa niin radikaalisti. Lehdessä julkaistaan kirjavuoden aikana kritiikkejä vain harvoista ja valikoiduista teoksista; lehdessä arvostellaan enimmäkseen suurten kustantamoiden julkaisemia, ennestään tunnettujen tekijöiden kirjoja. Jos teos arvostellaan Hesarissa, se arvostellaan varsin todennäköisesti myös monessa muussa lehdessä ja kirjablogissa. Mielestäni on lukevan yleisön aliarvioimista vihjailla, että ihmiset perustavat ostopäätöksensä Hesarin kutistuneen kritiikkipalstan oikkuihin.

Toiseksi, en usko, että kirjailija menettäisi kustantamosuhteensa yhden flopin (mikäli Hesarin kritiikki tosiaankin siis aiheuttaa kirjan floppaamisen) vuoksi. Kirjailijat ja kustannustoimittajat tietävät hyvin, että sama tekijä voi kirjoittaa huippumenestysteoksia, mutta myös unohduksiin jääviä ”välitöitä”. Tämä toki riippuu varmasti myös henkilökemioista kirjailijan ja kustantajan välillä. Kirjan julkaisemisessa on aina riskinsä, mutta minusta olisi suurempi riski olla julkaisematta menestyneen kirjailijan teosta, jolla on yleisö valmiina, riippumatta siitä, mitä Helsingin Sanomien kriitikko oli edellisestä teoksesta mieltä.

Korhonen sanoo puheessaan myös:

”Halusin tekstilläni näyttää, että kirjojen julkaiseminen on hermostuttavaa ja kuluttavaa puuhaa, koska ikinä ei voi tietää, miltä suunnalta hyökkäyksiä tulee – ja miksi.”

Hyökkäyksillä hän viittaa negatiivisiin, jopa solvaaviksi kokemiinsa kritiikkeihin. Korhonen tunnustaa:

”Olen menettänyt luottamukseni julkiseen kirjallisuuskeskusteluun. Mikään päivälehtitasoinen kirjallisuuskeskustelu ei enää kiinnosta minua. En luota ainoaankaan lukemaani kirjakritiikkiin.”

Jos kirjailija ei luota enää kritiikkeihin, voin hyvin kuvitella, että hän kiinnittää huomionsa vain niiden puutteisiin ja tulkitsee ne pahantahtoisiksi. Tämä kaikki on joka tapauksessa surullista luettavaa. En tunnista näistä tuntemuksista ainakaan omia kirjailijatuttujani enkä itseäni. Jos alussa kuvailemani avaruusolento lukisi nämä lauseet tuntematta yhteiskuntajärjestelmäämme, se olisi varma, että Riku Korhonen on joutunut kirjailijaksi vasten tahtoaan.

Avaruusolennolle ja kirjailijoille tiedoksi: kirjojahan ei ole kenenkään pakko tarjota julkaistaviksi, jos julkaiseminen aiheuttaa ahdistusta. Kirjoittaa voi myös omaksi ilokseen.

Encyclopaedia Britannicassa sanotaan kirjallisuuskritiikin funktiosta näin (alleviivaus minun):

”The true owner of [authors’] works is the public, which will appropriate them for its own concerns regardless of the critic. The critic’s responsibility is not to the author’s self-esteem but to the public and to his own standards of judgment, which are usually more exacting than the public’s.”

Pähkinänkuoressa: kirjallisuuskritiikin tarkoitus ei ole tukea kirjailijan itsetuntoa, vaan kriitikko on vastuussa vain yleisölle.

Olen Riku Korhosen kanssa kuitenkin samaa mieltä siitä, että kriitikon tulee pystyä perustelemaan väitteensä. Taitavat kirjoittajat voivat saada kirjakritiikkejään julkaistua lehdissä, vaikka he eivät olisikaan ole perillä hyvän kritiikin tunnusmerkeistä. Onneksi Suomessa ainakin SARV, Nuoren Voiman Liitto ja Oriveden Opisto ovat järjestäneet myös kritiikkikursseja. Hätähuutoihin ”kritiikin kriisistä” ja kriitikoiden julmuudesta, kuten Korhosen tapauksessa, on siis jo vastattu, joskaan nämä kurssit eivät toki yksin pelasta koko alan mainetta.

Kuitenkin myös kirjailijoiden itsensä tulisi tankata talven varalle D-vitamiinin lisäksi aimo annos suhteellisuudentajua. Jos kirjailija kokee myös ihmisyytensä ja arvonsa tulleen murskatuksi, kun hänen vastajulkaistu kirjansa murskataan, voi olla sopiva aika astua askel taaksepäin ja miettiä hiljaa itsekseen esimerkiksi seuraavia kysymyksiä:

• Perustuuko kirjojeni arvo mielestäni ulkoisiin tekijöihin, kuten lukijoiden ja kriitikkojen näkemyksiin, myyntilukuihin ja palkintoehdokkuuksiin, vai sisäisiin tekijöihin, kuten kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen itseisarvona, omaan mielipiteeseeni kirjasta sekä kirjan sisällöllisiin ja kielellisiin ansioihin?
• Olenko kytkenyt oman identiteettini liiaksi kirjailijuuteeni, vai onko minussa kirjailijuuden lisäksi myös muita puolia, jotka pitävät itsetuntoani yllä?
• Mikä on mielestäni kirjallisuuskritiikin rooli yhteiskunnassa: tulisiko kriitikoiden lähinnä suositella kirjoja lukijoille, ehkä jopa kustantamon palkkalistoilla, jotta myyntiluvut nousisivat? Vai onko kritiikin tarkoitus lisätä yleisön tietoutta ja ymmärrystä kirjallisuudesta siten palvellen pikemminkin yleisöä kuin kirjailijaa?