Epätodellisuuden tulkintaa

Olen saanut viime aikoina vähän paremmin otetta runoudesta. Sillä tavalla, että huomaan pystyväni suhtautumaan runoon samanlaisena todellisuudentulkintavälineenä kuin vaikkapa kameraan, tai tarinaan, tai korviin.

Johtuuko muutos omasta kehityksestäni, vai kummallisen todellisuutemme muuttumisesta, vai siitä, että oma tulkintani ympäristöstä on ollut muutoksessa?

(Todellisuus tuntuu epätodelliselta. Tiedän, että Saksassa on nyt salakapakoita, ja jopa salajumalanpalveluksia. Mikä vuosikymmen nyt olikaan?)

Osaan nyt sanoa entistä paremmin, mistä runosta innostun ja mistä en. Toiset runot käpertyvät kielelliseen näppäryytensä ja ehkä siinä sivussa onnistuvat tavoittamaan maailmasta jonkin hienon tason. Toiset haluavat ensisijaisesti tuoda esiin jonkin tulkinnan maailmasta, ja tuo rehellisyys voi tehdä kielestäkin kaunista.

Arvelen näin – aloittelijana.

Juuri nyt tarinallisuus tuntuu minusta teennäiseltä: että voisi uskottavasti olla konflikti, sankari, antisankari, jännite, loppuratkaisu, piste. Silti hahmotamme todellisuutemme luontevimmin tarinoina. (Vaikka tällaisena: on maailmaa uhkaava virus, sankariepidemiologit ja -poliitikot, heidän vastustajansa ja kyseenalaistajansa, sivulliset uhrit, kilpajuoksu rokotteen kehityksestä, rokote, normaali elämä.)

Tarinoita on kerrottu aina. Rakastamme selviytymiskertomuksia, rakkaustarinoita. Haluamme elämäämme onnellisen lopun. Journalismikin on kehittynyt tarinalliseen suuntaan.

Tarinalla on kuitenkin vaikea kuvata päättymätöntä epävarmuutta, hiljaisuutta, liikkumattomuutta, epämääräisyyttä, mitä todellisuus monesti on. Eikä tarinan logiikka pidä sellaista ylipäänsä kiinnostavana, kertomisen arvoisena. Tosin poikkeuksiakin on, kuten Antti Hyry.

Pysähtyneisyyden kuvaamiseen runo tai musiikki ovat luontevampia välineitä. Runo sanoo vähemmän ja antaa siten enemmän tulkintamahdollisuuksia. Lukijan mieli on runon ääressä ehkä aktiivisempi.

Unkarilaisen Zsuzsa Rakovszkyn runokokoelma Yhteyksiä (WSOY 2008, suom. Hannu Launonen) on yksi uusista hienoista tuttavuuksistani:

Mika Waltari ja Anita Konkka

Olen miettinyt syytä siihen, miksi olen viime aikoina valinnut kirjaston ja kodin hyllystä mieluummin vanhempaa kirjallisuutta kuin nykyromaaneja. En ole keksinyt sitä. Ehkä kyse on romaanien kielestä, sanastosta ja kerrontatavasta, jotka ovat ainakin minulle aina hyviä inspiraation lähteitä.

Viime aikoina olen lukenut useammankin Mika Waltarin romaanin tai pienoisromaanin: Tanssi yli hautojen, Vieras mies tuli taloon, Fine van Brooklyn, Suuri illusioni. Waltarin kieli ja tarinoiden jännite ovat varmoja, ja romaaneihin voikin uppoutua luottavaisin mielin. Waltarin kirjoissa yhdistyvät epätäydellisyyksissään syvät, uskottavat henkilöhahmot, sympaattinen elämänasenne, eheä rakenne, rikas kieli sekä ihailtava arkisen ja filosofisen, henkisen ja konkreettisen maailman kuvailu. Waltarin teksti on läsnä lukijalle monella tasolla ja jättää aukkoja myös lukijan oman mielikuvituksen täytettäviksi. Ehkäpä juuri siksi kirjat jäävät myös mieleen.

Kaikki edellä mainitut teokset ovat lähes sata vuotta vanhoja, mutta ikä ei paina, vaan niiden käsittelemät aiheet ovat ajattomia. Tällä hetkellä Waltari tuntuu itselleni puhuttelevalta ja antaa perspektiiviä omankin kirjoittamisen tasoihin ja mahdollisuuksiin.

Uusin kirjallinen tuttavuuteni on Anita Konkka, jonka kirjailijanura on jatkunut 1970-luvulta nykypäivään asti. Olen ihmetellyt, miksi en ole kuullut kirjailijasta aiemmin, ja miksi hän ei ole ilmeisesti monille muillekaan tuttu, vaikka on ollut useamman kerran palkintoehdokkaanakin. Vaikutuin Kolme muistikirjaa -romaanin (ilmestynyt 1990) kerronnasta sen verran, että haluan ehdottomasti saada käsiini muitakin Konkan teoksia. Teoksen alaotsikko on ”kertomus päättyneestä rakkaudesta”. Sitähän se on, mutta sen lisäksi se tuntuu olevan yhtä paljon kertomus naiseudesta, ihmisyydestä ja matkustamisesta. Romaanin rakenne ei ole perinteinen, vaan se on jaoteltu kolmeen osaan, jotka on nimetty eriväristen muistikirjojen mukaan. Kerrontatapaa voisi luonnehtia tajunnanvirtamaiseksi tai intuitiiviseksi. Mieluiten luonnehtisin sitä kuitenkin vain konkkamaiseksi, sillä en ole aiemmin lukenut kirjaa, johon Konkkaa voisi tyylinsä puolesta verrata. Tosin paikoin se muistuttaa asiallisen pintansa alla kuplivassa absurdiudessaan ja humoristisuudessaan suomenjuutalaista Daniel Katzia.

Nyt lukuvuorossa on Johanneksen tunnustukset (ilmestynyt 1995), joka on osittain Anita Konkan isän päiväkirjoihin ja muistiinpanoihin perustuva, osittain fiktiivinen teos. Se kertoo Konkan inkerinsuomalaisesta isästä, Juhani Konkasta, joka oli kirjailija ja suomentaja – ja kaikesta päätellen varsin mielenkiintoinen persoona. Teos kertoo kuitenkin myös hänen tyttärestään, josta tuli kirjailija ja joka sai isältä perinnöksi syyllisyydentunnon. Siitä, mikä on totta, mikä puhdasta fiktiota, ei ole takeita, mutta se ei ollenkaan vähennä kirjan kiehtovuutta. Sen aiheet ovat osittain vakavia ja raskaita – isä muun muassa haavoittui sisällissodassa – mutta kerrontaa on silti nautinnollista lukea.

Johanna oli matkustanut Koskenrantaan keväällä viimeisten tenttien jälkeen, mukanaan ensimmäisen ja ainoaksi jääneen romaaninsa käsikirjoitus, ja sulkeutunut peräkamariin kirjoittamaan. Isä oli komentanut hänet taloustöihin, joita hän inhosi, ja moittinut että hän on laiska, eikä hänestä ole kirjailijaksi, kun hänellä on niin huono huomiokyky (hän ei huomannut tyhjentää likasankoa). Hän loukkaantui ja päätti näyttää isälle, että hänellä on huomiokykyä ja hän on parempi kirjailija kuin isä. (s. 42)

Ihana, kamala Finlandia!

Finlandia-palkinnot on jaettu. Kuuntelin jopa Ylen suoraa lähetystä palkintogaalasta Kansallisteatterista samalla, kun toteutin mummomaista luovuuttani virkkaamalla isoäidinneliötä. En ole (tälläkään kertaa) lukenut yhtäkään tämän vuoden ehdokkaista, mutta onnittelen lämpimästi, tietenkin, heitä kaikkia, ja etenkin voittajia.

Tuntuu siltä, että tänä vuonna on käyty tavallista enemmän keskustelua palkintoehdokkuuksien ympärillä: ensin kuului kriittisiä ääniä Karo Hämäläisen Alexander Stubbista kirjoittaman muistelmateoksen valinnasta ehdokkaaksi; Sanna Manderin Avain hukassa -lastenkirjaa väitettiin plagiaatiksi ja kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokasteoksia on kehuttu perinteisiä kerrontatapoja rikkoviksi teoksiksi, jotka eivät päästä lukijaansa helpolla.

Jokaisen edellä mainitun puheenaiheen ympärillä käyty keskustelu on ajautunut hyvinkin helposti kirjallisuuden ydinasioihin, kuten: Mikä lasketaan tietokirjallisuudeksi? Mikä on muistelmateoksen ja elämäkerran ero? Mikä on plagiointia – samanlainen idea, tarina, kuvitustyyli, henkilökattaus kenties? Onko oikein, että lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkinnosta kisaavat sekä kuvakirjat että nuorten aikuisten kirjoiksi luokitellut romaanit? Mikä on tavanomaista, mikä uudistavaa kirjallisuutta? Mikä on poikkeavan kerrontatavan merkitys romaanissa?

Finlandia-syksy on tämän vuoksi mielestäni selvästi esimerkiksi Helsingin kirjamessuviikonloppua hedelmällisempi ajankohta ja kehys oikealle, merkitykselliselle kirjallisuuskeskustelulle.

Silti Finlandia-instituutiota on myös kritisoitu. Esimerkiksi kirjailija J. P. Koskinen sanoi Ylen haastattelussa Finlandia-palkinnon jämähtäneen 1980-luvulle. ”Suomi on niin pieni maa, että kun valokeilaan asettuvat Finlandia-ehdokkaat, pimeys muiden ympärillä syvenee”, Koskinen väittää.

Näin käykin, mutta vain vähäksi aikaa. Kun juhlahumu on hälvennyt, pieni maa palaa taas normaaliin tilaansa. Sillä erotuksella, että sadattuhannet suomalaiset tietävät ainakin nimeltä kuusi romaania, kuusi tietokirjaa ja kuusi lasten- ja nuortenkirjaa, joista eivät välttämättä ole aiemmin kuulleet ja joita lähtevät ehkä seuraavana päivänä etsimään kirjakaupoista – napaten samalla mahdollisesti mukaansa heräteostoksen, esimerkiksi jonkin J. P. Koskisen romaaneista.

Finlandia-syksy tuo näkyvyyttä näille muutamille kirjailijoille ja kuvittajille, ja heille se suotakoon. On ymmärrettävää, että monia kirjailijoita sapettaa ehdokkuuksitta jääminen vuodesta toiseen. Se voi tuntua epäoikeudenmukaiselta, jos on itse tehnyt parhaansa ja saanut hyvää palautetta teoksistaan. Tästä mieliharmista J. P. Koskinen kirjoittaa myös blogissaan: ”On hyvä, että vuosittain edes se yksi kirja nousee sieltä kumpujen yöstä ja viisi muuta saa päänsilityksen. Mutta näin ajatellessamme emme laske mitään arvoa sille henkiselle tuholle, jonka palkinto mahdollisesti aiheuttaa kirjailijakunnassa. Toivonpilkahdus saa aina osattomaksi jääneen elämän näyttämään entistä synkemmältä.”

Niin, pettymykset voivat olla hurjia, etenkin, jos odotukset ovat olleet korkealla. En kuitenkaan näe perusteita sille, miksi koko palkinto pitäisi lakkauttaa ilman ehdokkuutta jääneiden kirjailijoiden mielipahan vuoksi!

Olen kyllä samaa mieltä Koskisen kanssa siitä, että Finlandia-instituutiota voitaisiin kehittää. Runot, novellit ja esseet eivät toistaiseksi valitettavasti mahdu mihinkään palkintokategoriaan, ja myös edellä mainitsemani kysymys lasten- ja nuortenkirjallisuuden mahduttamisesta samaan kategoriaan on ongelmallista. Aika näyttää, miten tilanne muuttuu, jos muuttuu. En ole ihan varma, miten sen pitäisi muuttua. Onneksi meillä on sentään Runeberg-palkinto, Tiiliskivi-palkinto, Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto sekä paljon muita, eri tavoin painottuneita järjestelmiä. Finlandian ei mielestäni siksi kuitenkaan tarvitse venyä kaikkeen.

Nautitaan siis Finlandia-huuman aiheuttamasta kirjallisuusnosteesta niin kauan kuin se kestää – ja luetaan ja vinkataan myös vähemmälle mediahuomiolle jääneitä kirjoja.

***

Muokattu 5.12.: poistettu maininta, että J. P. Koskinen olisi kuulunut Finlandia-ehdokkaat valitsevaan esiraatiin.

Kirjailijaelämä on ahdinkoa ja tuskaa – vai?

Minusta tuntuu, että jos ulkoavaruudesta Suomen loskiin ja pimeyteen laskeutuisi nyt älyllinen olento, joka harkitsisi romaanikirjailijaksi ryhtymistä, se tulisi varsin nopeasti toisiin ajatuksiin lukiessaan verkosta kirjailijoiden viimeaikaisia ulostuloja. Niin ankean ja ahdistavan kuvan kirjailijoiden ammatillisesta asemasta ja henkisestä tilasta on maalannut ainakin kirjailija Riku Korhonen taloussosiologian 50-vuotisjuhlaseminaarissa marraskuun alussa pitämässään puheessa. Keskustelu kirjallisuuskritiikin tilasta ja kirjailijoiden ammatillisesta asemasta on erittäin tervetullutta, eikä ole syytä vaieta myöskään kirjailijoiden kokemista menestymispaineista. Itselläni heräsi kuitenkin joitakin kummeksuvia ajatuksia luettuani Korhosen avauksen.

Korhosen puhe sisältää sekä älykästä analyysia kirjallisuuskentän ajankohtaisista ongelmista että kirjailijoiden asemasta hieman varomattomasti tehtyjä yleistyksiä. Korhonen kertoo nimiä mainitsematta tuntevansa lukuisia kirjailijoita, jotka ovat ”kirjan ilmestyessä jatkuvasti pienessä bentsotokkurassa” kestääkseen ammattiinsa liittyvää ahdinkoa, jota Korhonen kuvaa näin:

”Uutiset loppuun palamisista, masennuksesta, terapiakäynneistä ja rauhoittavien nappailusta ovat tietysti tuttuja kaikkialta työelämästä. Ilmeisin ero useimpiin muihin ammatteihin on kuitenkin siinä, että kun kirjailija saa vuosien – usein lähellä köyhyysrajaa yksin tehdyn – kirjaprojektin valmiiksi, häntä ei kenties haukuta oman tiiminsä edessä, koska varsinaista työtiimiä ei ole, vaan esimerkiksi Hesarin 700 000 potentiaalisen lukijan edessä, vailla mahdollisuuksia sanoa oikeastaan mitään puolustuksekseen. Samalla hän saattaa menettää kustantamosuhteensa, koska kirja todennäköisestä floppaa taloudellisesti, eikä häntä välttämättä enää pidetä potentiaalisena tekijänä kustantamolle. Se on sosiaalinen tilanne, jota ei ymmärrä kukaan sellainen, joka ei ole vastaavaa kokenut. Kasvojen menettämisen tunne voi olla huumaava ja tyrmäävä ja johtaa taloushuolien lisäksi joidenkin kirjailijoiden kohdalla todelliseen paranoiaan, että jokainen kadulla vastaantulija pitää tekijää epäonnistuneena työssään ja pohjimmiltaan huonona ihmisenä.”

En epäile, etteivätkö jotkut kirjailijat kokisi tilannettaan sitaatin dramaattinen kuvauksen tapaan. Taloudelliset ja julkisuuteen liittyvät paineet työssä kuin työssä tulee aina ottaa vakavasti, ja ammatillista apua ja tukea on oltava tarjolla kaikille sitä tarvitseville. Jos kirjailijat todella kokevat tilanteensa tällaisena, on se tietenkin huolestuttavaa ja synkkää.

Kuitenkin: en pidä uskottavana, että teoksen tyrmäys Hesarissa vaikuttaisi kirjan myyntiin tosiasiassa niin radikaalisti. Lehdessä julkaistaan kirjavuoden aikana kritiikkejä vain harvoista ja valikoiduista teoksista; lehdessä arvostellaan enimmäkseen suurten kustantamoiden julkaisemia, ennestään tunnettujen tekijöiden kirjoja. Jos teos arvostellaan Hesarissa, se arvostellaan varsin todennäköisesti myös monessa muussa lehdessä ja kirjablogissa. Mielestäni on lukevan yleisön aliarvioimista vihjailla, että ihmiset perustavat ostopäätöksensä Hesarin kutistuneen kritiikkipalstan oikkuihin.

Toiseksi, en usko, että kirjailija menettäisi kustantamosuhteensa yhden flopin (mikäli Hesarin kritiikki tosiaankin siis aiheuttaa kirjan floppaamisen) vuoksi. Kirjailijat ja kustannustoimittajat tietävät hyvin, että sama tekijä voi kirjoittaa huippumenestysteoksia, mutta myös unohduksiin jääviä ”välitöitä”. Tämä toki riippuu varmasti myös henkilökemioista kirjailijan ja kustantajan välillä. Kirjan julkaisemisessa on aina riskinsä, mutta minusta olisi suurempi riski olla julkaisematta menestyneen kirjailijan teosta, jolla on yleisö valmiina, riippumatta siitä, mitä Helsingin Sanomien kriitikko oli edellisestä teoksesta mieltä.

Korhonen sanoo puheessaan myös:

”Halusin tekstilläni näyttää, että kirjojen julkaiseminen on hermostuttavaa ja kuluttavaa puuhaa, koska ikinä ei voi tietää, miltä suunnalta hyökkäyksiä tulee – ja miksi.”

Hyökkäyksillä hän viittaa negatiivisiin, jopa solvaaviksi kokemiinsa kritiikkeihin. Korhonen tunnustaa:

”Olen menettänyt luottamukseni julkiseen kirjallisuuskeskusteluun. Mikään päivälehtitasoinen kirjallisuuskeskustelu ei enää kiinnosta minua. En luota ainoaankaan lukemaani kirjakritiikkiin.”

Jos kirjailija ei luota enää kritiikkeihin, voin hyvin kuvitella, että hän kiinnittää huomionsa vain niiden puutteisiin ja tulkitsee ne pahantahtoisiksi. Tämä kaikki on joka tapauksessa surullista luettavaa. En tunnista näistä tuntemuksista ainakaan omia kirjailijatuttujani enkä itseäni. Jos alussa kuvailemani avaruusolento lukisi nämä lauseet tuntematta yhteiskuntajärjestelmäämme, se olisi varma, että Riku Korhonen on joutunut kirjailijaksi vasten tahtoaan.

Avaruusolennolle ja kirjailijoille tiedoksi: kirjojahan ei ole kenenkään pakko tarjota julkaistaviksi, jos julkaiseminen aiheuttaa ahdistusta. Kirjoittaa voi myös omaksi ilokseen.

Encyclopaedia Britannicassa sanotaan kirjallisuuskritiikin funktiosta näin (alleviivaus minun):

”The true owner of [authors’] works is the public, which will appropriate them for its own concerns regardless of the critic. The critic’s responsibility is not to the author’s self-esteem but to the public and to his own standards of judgment, which are usually more exacting than the public’s.”

Pähkinänkuoressa: kirjallisuuskritiikin tarkoitus ei ole tukea kirjailijan itsetuntoa, vaan kriitikko on vastuussa vain yleisölle.

Olen Riku Korhosen kanssa kuitenkin samaa mieltä siitä, että kriitikon tulee pystyä perustelemaan väitteensä. Taitavat kirjoittajat voivat saada kirjakritiikkejään julkaistua lehdissä, vaikka he eivät olisikaan ole perillä hyvän kritiikin tunnusmerkeistä. Onneksi Suomessa ainakin SARV, Nuoren Voiman Liitto ja Oriveden Opisto ovat järjestäneet myös kritiikkikursseja. Hätähuutoihin ”kritiikin kriisistä” ja kriitikoiden julmuudesta, kuten Korhosen tapauksessa, on siis jo vastattu, joskaan nämä kurssit eivät toki yksin pelasta koko alan mainetta.

Kuitenkin myös kirjailijoiden itsensä tulisi tankata talven varalle D-vitamiinin lisäksi aimo annos suhteellisuudentajua. Jos kirjailija kokee myös ihmisyytensä ja arvonsa tulleen murskatuksi, kun hänen vastajulkaistu kirjansa murskataan, voi olla sopiva aika astua askel taaksepäin ja miettiä hiljaa itsekseen esimerkiksi seuraavia kysymyksiä:

• Perustuuko kirjojeni arvo mielestäni ulkoisiin tekijöihin, kuten lukijoiden ja kriitikkojen näkemyksiin, myyntilukuihin ja palkintoehdokkuuksiin, vai sisäisiin tekijöihin, kuten kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen itseisarvona, omaan mielipiteeseeni kirjasta sekä kirjan sisällöllisiin ja kielellisiin ansioihin?
• Olenko kytkenyt oman identiteettini liiaksi kirjailijuuteeni, vai onko minussa kirjailijuuden lisäksi myös muita puolia, jotka pitävät itsetuntoani yllä?
• Mikä on mielestäni kirjallisuuskritiikin rooli yhteiskunnassa: tulisiko kriitikoiden lähinnä suositella kirjoja lukijoille, ehkä jopa kustantamon palkkalistoilla, jotta myyntiluvut nousisivat? Vai onko kritiikin tarkoitus lisätä yleisön tietoutta ja ymmärrystä kirjallisuudesta siten palvellen pikemminkin yleisöä kuin kirjailijaa?