En vastusta kirjamessuja, mutta…

…en ole enää moneen vuoteen viihtynyt siellä. Tarkoitan Helsingin kirjamessuja, jotka ovat parhaillaan käynnissä. Päätin jo vuosi sitten, että tänä vuonna en käy messuilla edes piipahtamassa. Hälinä, kuulutukset, tungos, värikkäät tarjouspinot ja samaan aikaan kuuluvat monen eri esiintymislavan äänet ovat tehneet oloni vuosi vuodelta tukalammaksi messuhallissa. Luulen, etten ole ainoa; Otso Kantokorpikin sanoo Haluan takaisin kirjamessuille -kirjoituksessaan kärsivänsä messukaaoksesta ja kertoo, että kritiikkiä kirjamessujen toteutusta kohtaan on alkanut vähitellen kuulua useammastakin suunnasta.

En todellakaan vastusta kirjamessuja sinällään, en kirjailijana enkä lukijana: tiedän, että tapahtuma on monille kirjailijoille vuoden ainoa tilaisuus tuoda kirjojaan esille ja tavata lukijoitaan, ja monille kustantajille vuoden tärkein myyntitapahtuma. Tunku kirjamessulavoille on kovaa, eivätkä kaikki halukkaat kirjailijat mahdu messuohjelmaan esiintyjiksi, minkä tiedän monelle olevan kova pala nieltäväksi. Monille lukijoille Helsingin kirjamessut ovat vuoden odotetuin tapahtuma, johon osallistumista ei haittaa edes vuosi vuodelta kohoava lipun hinta, hitaat narikkajonot tai paukkuva luottokorttiraja. Messuilla saa katsella ja kuunnella oikeita kirjailijoita vaikka koko päivän, tavata muita kirjallisuudesta kiinnostuneita ja tietenkin tehdä kirjalöytöjä, joista riittää nautittavaa loppuvuodeksi.

Itse kävin kyseisillä messuilla ensi kerran muistaakseni vuonna 2001, teini-ikäisenä. Silloin olin saanut selville, että laulaja-lauluntekijä J. Karjalainen olisi messuilla esittelemässä ja signeeraamassa vastajulkaistua Laulumies-kirjaansa, jossa oli sekä Jiin itse kirjoittamia lyhyitä tarinoita että kappaleiden nuotteja. Molemmat kiinnostivat, mutta eniten tietenkin itse Karjalainen, jota ihailin muusikkona ja sanoittajana suunnattomasti. Signeeraustilanne tuntui silloin tietenkin koko elämän kohokohdalta.

Siitä lähtien olen useina vuosina kiertänyt messuhallin ”kannesta kanteen” jättämättä yhtään kojua koluamatta. Olen ostanut joitakin teoksia tarjouspinoista ja antikvariaattipuolelta ja ollut läkähdyksissäni ennen kaikkea siitä, että saan katsella ihan eläviä kirjailijoita. Yhtenä vuonna sain sattumalta silloin ihailemani Riikka Pulkkisen signeerauksen ostamaani Raja-romaaniin, joka oli juuri ilmestynyt. Hymyilin Pulkkiselle typerästi, ja hän katsoi minua vähän hämmentyneenä. Jälkeenpäin vähän hävetti. Jonakin toisena vuonna, kun olin itse esikoiskirjailija, huomasin Pulkkisen katsovan minua käytävällä, kun lisäsin huulikiiltoa hermostuksissani; oman esiintymiseni vuoro oli pian. Ajattelin: vau, päätyyköhän tämä kohtaus johonkin kirjaan! No eipä varmaan päätynyt.

Sittemmin magia kirjailijuuden ympäriltä on haihtunut. Tai ehkä olen tullut herkemmäksi melulle. En pysty keskittymään esitykseen, jos kuulen samaan aikaan toisen esityksen äänet viereiseltä lavalta, vaan haluan pois. En malta lukea yhden kirjan takakansitekstiä, kun vieressä on tuhat muuta, ja kun juuri siinä kohtaa on ahdasta, ja kun selän takana tuupitaan. Enkä enää ylipäänsä halua kokea kirjallisuutta massatapahtumassa, vaan yksityisesti, hiljaisissa paikoissa. Se on lukemisen luonne.

Kirjallisuus ansaitsee huomiota, ja sitä se toden teolla saa aina lokakuussa. Kirjoja ostetaan ja myydään messuhallissa tonneittain. Se on hienoa. Kuitenkin: tärkeimpiä asioita, joita kirjallisuus voi tarjota, ei löydy Helsingin messuhallista. Sellaisia ovat esimerkiksi hiljaisuus, keskittyminen ja ajattelu. En ole koskaan käynyt esimerkiksi Turun kirjamessuilla, mutta kuulopuheiden ja kuvien perusteella entisessä pääkaupungissamme asiat on tehty tältä kannalta paremmin. Myös Tampereen työväenmuseo Werstaalla joka talvi järjestettävät Elävän kirjallisuuden festivaalit ovat aina ilahduttaneet rauhallisuudellaan, rentoudellaan ja viihtyisyydellään, vaikka kävijöitä onkin paljon. EKF:n painopiste on kirjallisuudessa, ei henkilöissä tai kaupallisuudessa.

Niin: olisipa Helsinginkin kirjamessuilla järkevämpi akustiikka, jotta äänet eivät kaikuisi levottomasti sinne tänne aiheuttaen väsymystä, ärtymystä ja pakokauhua. Olisipa äänentoistoon ja äänieristykseen panostettu niin, että esiintyjät kuulevat oman äänensä ja yleisö kuulee esiintyjän äänen. Olisipa näytteilleasettajien kojut niin houkuttelevia, että niille tekisi mieli jäädä pidemmäksi aikaa. Olisivatpa käytävät kapeita ja viihtyisiä, levollisia ja kauniisti koristeltuja. Olisipa lukunurkkauksia. Olisipa mahdollista keskustella pienissä ryhmissä niin, että kenenkään ei tarvitse huutaa. Puhelimen piipityksenkin voisi kuulla repusta, ja tapaamiset eivät menisi ohi. Olisipa puolituntisten, tarkasti suunniteltujen ohjelmanumeroiden joukossa tilaa yleisön ja kirjailijoiden vapaalle keskustelulle, pohdinnalle ja kysymyksille.

Onneksi on myös Varjokirjamessut.

Kaikesta huolimatta: antoisaa kirjamessuviikonloppua ja elämyksellisiä lukuhetkiä kaikille messukävijöille!

Mainokset

Kirjailijuuden epämiellyttävät puolet

Kirjailijana on kivaa, kuten tuli jo sanottua. Mutta löytyy siitäkin työstä joitakin epämiellyttäviä puolia.

Työn alla olevasta tekstistä kertominen on minulle jostakin syystä kamalan vaikeaa. Se kysymys esitetään kirjoittajille ja kirjailijoille tasaisin väliajoin: mistä työn alla oleva käsikirjoituksesi kertoo? Yleensä kiemurtelen itseni jollakin tavalla kysymyksestä irti. Ja yleensä ihmiset ymmärtävät kummallisen yskän eivätkä tivaa enempää. Joskus mainitsen kysyjälle jotakin tekeillä olevan käsikirjoituksen aiheesta tai teemasta, mutta kuitenkin hänen uteliaisuuteensa nähden liian vähän. Miksi? Yksi syy on se, että olen kerran tai pari saanut kriittistä palautetta paljastettuani jonkin romaani-ideani. Hyvää tarkoittavilla sanoilla on ollut suuri vaikutus itsevarmuuteen, jota olen tarvinnut haparoivan idean kehittämiseen valmiiksi käsikirjoitukseksi. Ideointivaiheessa koen rasitteeksi myös realismin, sillä ideoinnin kuuluu mielestäni olla rajoittamatonta ja vapaata. Siinä vaiheessa en halua miettiä kohderyhmää tai lukijan suhtautumista. Annan itselleni mieluummin täyden vapauden ja rauhan rakentaa ideoita ja punoa punaisia lankoja päässäni ilman ulkopuolisia vaikutteita. Ideoiden puutteet ja ristiriitaisuudet voi korjata myöhemmin.

Esiintyminen on minulle hölmösti sanottuna ”kaksipiippuinen miekka”. Minulla esiintymisiä on tähän mennessä ollut suhteellisen vähän, pääasiassa Helsingin kirjamessuilla. Esiintymiset jännittävät monta päivää etukäteen, ja puoli tuntia ennen lavalle nousua mielessä on vain pakokauhu. Jännityksen päättyminen onkin sitten niin suuri helpotus, että itse esiintyminen sujuu yleensä hyvin ja olo on rento. Esiintymisen aikana mietin yleensä, kiinnostaakohan tämä oikeastaan ketään. Mutta huoli on osoittautunut aina turhaksi. Viime syksyn kirjamessuilla kerroin Sateenvarjotarinasta, ja haastattelijoina olivat Kallion lukiolaiset ja Porolahden peruskoulun kahdeksasluokkalaiset. Haastattelijoista välittyi aito innostus ja kiinnostus kirjaa ja sen syntyä kohtaan. En muista toista tilannetta, jossa 14-vuotiaat nuoret olisivat kuunnelleet jotakin esitystä niin keskittyneesti, korvat höröllä. Se oli palkitsevaa. Kirjailijan ei ole tietenkään pakko esiintyä, mutta nykyään se katsotaan kuitenkin enemmän tai vähemmän itsestäänselväksi osaksi kirjailijuutta, kun näkyvyyttä ei ole muutenkaan ylen määrin.

Keskittymiskyvyttömyys on erityisesti some- ja nettiajan vitsaus ja koskettaa tietysti muitakin kuin kirjailijoita. Taannoin aloittamani Facebook-lakko on enää kaunis muisto. Kun asetun tietokoneen ääreen kirjoittamaan tai editoimaan käsikirjoitustani, alan yhtäkkiä odottaa kiihkeästi vastauksia lähettämiini työsähköposteihin ja muihin viesteihin, katsella ”pari lyhyttä eläinvideota”, teen ”ihan nopeasti vaan” jonkin juuri mieleen tulleen rästityön, ja sen sellaista. Ja kun kirjoittaminen on lähtenyt käyntiin ja eteen tulee enemmän miettimistä vaativa kohta, menen tyhjentämään astianpesukonetta tai keittämään kahvia. Lyhytjänteisestä mielestä kärsii myös lukemisvauhti. Mistä keskittymiskykyä saa? Mihin keskittyminen häviää? Aiheesta on luultavasti kirjoitettu kirjastollinen kirjoja, joita ei ikinä tule luettua.

Kaikesta huolimatta käsikirjoitukseni edistyy ilahduttavaa vauhtia. Eli tasaisen hitaasti. Ehkä siitä tulee vielä kirja. Kerron sen aiheesta joskus toiste…