Mika Waltari ja Anita Konkka

Olen miettinyt syytä siihen, miksi olen viime aikoina valinnut kirjaston ja kodin hyllystä mieluummin vanhempaa kirjallisuutta kuin nykyromaaneja. En ole keksinyt sitä. Ehkä kyse on romaanien kielestä, sanastosta ja kerrontatavasta, jotka ovat ainakin minulle aina hyviä inspiraation lähteitä.

Viime aikoina olen lukenut useammankin Mika Waltarin romaanin tai pienoisromaanin: Tanssi yli hautojen, Vieras mies tuli taloon, Fine van Brooklyn, Suuri illusioni. Waltarin kieli ja tarinoiden jännite ovat varmoja, ja romaaneihin voikin uppoutua luottavaisin mielin. Waltarin kirjoissa yhdistyvät epätäydellisyyksissään syvät, uskottavat henkilöhahmot, sympaattinen elämänasenne, eheä rakenne, rikas kieli sekä ihailtava arkisen ja filosofisen, henkisen ja konkreettisen maailman kuvailu. Waltarin teksti on läsnä lukijalle monella tasolla ja jättää aukkoja myös lukijan oman mielikuvituksen täytettäviksi. Ehkäpä juuri siksi kirjat jäävät myös mieleen.

Kaikki edellä mainitut teokset ovat lähes sata vuotta vanhoja, mutta ikä ei paina, vaan niiden käsittelemät aiheet ovat ajattomia. Tällä hetkellä Waltari tuntuu itselleni puhuttelevalta ja antaa perspektiiviä omankin kirjoittamisen tasoihin ja mahdollisuuksiin.

Uusin kirjallinen tuttavuuteni on Anita Konkka, jonka kirjailijanura on jatkunut 1970-luvulta nykypäivään asti. Olen ihmetellyt, miksi en ole kuullut kirjailijasta aiemmin, ja miksi hän ei ole ilmeisesti monille muillekaan tuttu, vaikka on ollut useamman kerran palkintoehdokkaanakin. Vaikutuin Kolme muistikirjaa -romaanin (ilmestynyt 1990) kerronnasta sen verran, että haluan ehdottomasti saada käsiini muitakin Konkan teoksia. Teoksen alaotsikko on ”kertomus päättyneestä rakkaudesta”. Sitähän se on, mutta sen lisäksi se tuntuu olevan yhtä paljon kertomus naiseudesta, ihmisyydestä ja matkustamisesta. Romaanin rakenne ei ole perinteinen, vaan se on jaoteltu kolmeen osaan, jotka on nimetty eriväristen muistikirjojen mukaan. Kerrontatapaa voisi luonnehtia tajunnanvirtamaiseksi tai intuitiiviseksi. Mieluiten luonnehtisin sitä kuitenkin vain konkkamaiseksi, sillä en ole aiemmin lukenut kirjaa, johon Konkkaa voisi tyylinsä puolesta verrata. Tosin paikoin se muistuttaa asiallisen pintansa alla kuplivassa absurdiudessaan ja humoristisuudessaan suomenjuutalaista Daniel Katzia.

Nyt lukuvuorossa on Johanneksen tunnustukset (ilmestynyt 1995), joka on osittain Anita Konkan isän päiväkirjoihin ja muistiinpanoihin perustuva, osittain fiktiivinen teos. Se kertoo Konkan inkerinsuomalaisesta isästä, Juhani Konkasta, joka oli kirjailija ja suomentaja – ja kaikesta päätellen varsin mielenkiintoinen persoona. Teos kertoo kuitenkin myös hänen tyttärestään, josta tuli kirjailija ja joka sai isältä perinnöksi syyllisyydentunnon. Siitä, mikä on totta, mikä puhdasta fiktiota, ei ole takeita, mutta se ei ollenkaan vähennä kirjan kiehtovuutta. Sen aiheet ovat osittain vakavia ja raskaita – isä muun muassa haavoittui sisällissodassa – mutta kerrontaa on silti nautinnollista lukea.

Johanna oli matkustanut Koskenrantaan keväällä viimeisten tenttien jälkeen, mukanaan ensimmäisen ja ainoaksi jääneen romaaninsa käsikirjoitus, ja sulkeutunut peräkamariin kirjoittamaan. Isä oli komentanut hänet taloustöihin, joita hän inhosi, ja moittinut että hän on laiska, eikä hänestä ole kirjailijaksi, kun hänellä on niin huono huomiokyky (hän ei huomannut tyhjentää likasankoa). Hän loukkaantui ja päätti näyttää isälle, että hänellä on huomiokykyä ja hän on parempi kirjailija kuin isä. (s. 42)

Mainokset

Ihana, kamala Finlandia!

Finlandia-palkinnot on jaettu. Kuuntelin jopa Ylen suoraa lähetystä palkintogaalasta Kansallisteatterista samalla, kun toteutin mummomaista luovuuttani virkkaamalla isoäidinneliötä. En ole (tälläkään kertaa) lukenut yhtäkään tämän vuoden ehdokkaista, mutta onnittelen lämpimästi, tietenkin, heitä kaikkia, ja etenkin voittajia.

Tuntuu siltä, että tänä vuonna on käyty tavallista enemmän keskustelua palkintoehdokkuuksien ympärillä: ensin kuului kriittisiä ääniä Karo Hämäläisen Alexander Stubbista kirjoittaman muistelmateoksen valinnasta ehdokkaaksi; Sanna Manderin Avain hukassa -lastenkirjaa väitettiin plagiaatiksi ja kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokasteoksia on kehuttu perinteisiä kerrontatapoja rikkoviksi teoksiksi, jotka eivät päästä lukijaansa helpolla.

Jokaisen edellä mainitun puheenaiheen ympärillä käyty keskustelu on ajautunut hyvinkin helposti kirjallisuuden ydinasioihin, kuten: Mikä lasketaan tietokirjallisuudeksi? Mikä on muistelmateoksen ja elämäkerran ero? Mikä on plagiointia – samanlainen idea, tarina, kuvitustyyli, henkilökattaus kenties? Onko oikein, että lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkinnosta kisaavat sekä kuvakirjat että nuorten aikuisten kirjoiksi luokitellut romaanit? Mikä on tavanomaista, mikä uudistavaa kirjallisuutta? Mikä on poikkeavan kerrontatavan merkitys romaanissa?

Finlandia-syksy on tämän vuoksi mielestäni selvästi esimerkiksi Helsingin kirjamessuviikonloppua hedelmällisempi ajankohta ja kehys oikealle, merkitykselliselle kirjallisuuskeskustelulle.

Silti Finlandia-instituutiota on myös kritisoitu. Esimerkiksi kirjailija J. P. Koskinen sanoi Ylen haastattelussa Finlandia-palkinnon jämähtäneen 1980-luvulle. ”Suomi on niin pieni maa, että kun valokeilaan asettuvat Finlandia-ehdokkaat, pimeys muiden ympärillä syvenee”, Koskinen väittää.

Näin käykin, mutta vain vähäksi aikaa. Kun juhlahumu on hälvennyt, pieni maa palaa taas normaaliin tilaansa. Sillä erotuksella, että sadattuhannet suomalaiset tietävät ainakin nimeltä kuusi romaania, kuusi tietokirjaa ja kuusi lasten- ja nuortenkirjaa, joista eivät välttämättä ole aiemmin kuulleet ja joita lähtevät ehkä seuraavana päivänä etsimään kirjakaupoista – napaten samalla mahdollisesti mukaansa heräteostoksen, esimerkiksi jonkin J. P. Koskisen romaaneista.

Finlandia-syksy tuo näkyvyyttä näille muutamille kirjailijoille ja kuvittajille, ja heille se suotakoon. On ymmärrettävää, että monia kirjailijoita sapettaa ehdokkuuksitta jääminen vuodesta toiseen. Se voi tuntua epäoikeudenmukaiselta, jos on itse tehnyt parhaansa ja saanut hyvää palautetta teoksistaan. Tästä mieliharmista J. P. Koskinen kirjoittaa myös blogissaan: ”On hyvä, että vuosittain edes se yksi kirja nousee sieltä kumpujen yöstä ja viisi muuta saa päänsilityksen. Mutta näin ajatellessamme emme laske mitään arvoa sille henkiselle tuholle, jonka palkinto mahdollisesti aiheuttaa kirjailijakunnassa. Toivonpilkahdus saa aina osattomaksi jääneen elämän näyttämään entistä synkemmältä.”

Niin, pettymykset voivat olla hurjia, etenkin, jos odotukset ovat olleet korkealla. En kuitenkaan näe perusteita sille, miksi koko palkinto pitäisi lakkauttaa ilman ehdokkuutta jääneiden kirjailijoiden mielipahan vuoksi!

Olen kyllä samaa mieltä Koskisen kanssa siitä, että Finlandia-instituutiota voitaisiin kehittää. Runot, novellit ja esseet eivät toistaiseksi valitettavasti mahdu mihinkään palkintokategoriaan, ja myös edellä mainitsemani kysymys lasten- ja nuortenkirjallisuuden mahduttamisesta samaan kategoriaan on ongelmallista. Aika näyttää, miten tilanne muuttuu, jos muuttuu. En ole ihan varma, miten sen pitäisi muuttua. Onneksi meillä on sentään Runeberg-palkinto, Tiiliskivi-palkinto, Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto sekä paljon muita, eri tavoin painottuneita järjestelmiä. Finlandian ei mielestäni siksi kuitenkaan tarvitse venyä kaikkeen.

Nautitaan siis Finlandia-huuman aiheuttamasta kirjallisuusnosteesta niin kauan kuin se kestää – ja luetaan ja vinkataan myös vähemmälle mediahuomiolle jääneitä kirjoja.

***

Muokattu 5.12.: poistettu maininta, että J. P. Koskinen olisi kuulunut Finlandia-ehdokkaat valitsevaan esiraatiin.

En vastusta kirjamessuja, mutta…

…en ole enää moneen vuoteen viihtynyt siellä. Tarkoitan Helsingin kirjamessuja, jotka ovat parhaillaan käynnissä. Päätin jo vuosi sitten, että tänä vuonna en käy messuilla edes piipahtamassa. Hälinä, kuulutukset, tungos, värikkäät tarjouspinot ja samaan aikaan kuuluvat monen eri esiintymislavan äänet ovat tehneet oloni vuosi vuodelta tukalammaksi messuhallissa. Luulen, etten ole ainoa; Otso Kantokorpikin sanoo Haluan takaisin kirjamessuille -kirjoituksessaan kärsivänsä messukaaoksesta ja kertoo, että kritiikkiä kirjamessujen toteutusta kohtaan on alkanut vähitellen kuulua useammastakin suunnasta.

En todellakaan vastusta kirjamessuja sinällään, en kirjailijana enkä lukijana: tiedän, että tapahtuma on monille kirjailijoille vuoden ainoa tilaisuus tuoda kirjojaan esille ja tavata lukijoitaan, ja monille kustantajille vuoden tärkein myyntitapahtuma. Tunku kirjamessulavoille on kovaa, eivätkä kaikki halukkaat kirjailijat mahdu messuohjelmaan esiintyjiksi, minkä tiedän monelle olevan kova pala nieltäväksi. Monille lukijoille Helsingin kirjamessut ovat vuoden odotetuin tapahtuma, johon osallistumista ei haittaa edes vuosi vuodelta kohoava lipun hinta, hitaat narikkajonot tai paukkuva luottokorttiraja. Messuilla saa katsella ja kuunnella oikeita kirjailijoita vaikka koko päivän, tavata muita kirjallisuudesta kiinnostuneita ja tietenkin tehdä kirjalöytöjä, joista riittää nautittavaa loppuvuodeksi.

Itse kävin kyseisillä messuilla ensi kerran muistaakseni vuonna 2001, teini-ikäisenä. Silloin olin saanut selville, että laulaja-lauluntekijä J. Karjalainen olisi messuilla esittelemässä ja signeeraamassa vastajulkaistua Laulumies-kirjaansa, jossa oli sekä Jiin itse kirjoittamia lyhyitä tarinoita että kappaleiden nuotteja. Molemmat kiinnostivat, mutta eniten tietenkin itse Karjalainen, jota ihailin muusikkona ja sanoittajana suunnattomasti. Signeeraustilanne tuntui silloin tietenkin koko elämän kohokohdalta.

Siitä lähtien olen useina vuosina kiertänyt messuhallin ”kannesta kanteen” jättämättä yhtään kojua koluamatta. Olen ostanut joitakin teoksia tarjouspinoista ja antikvariaattipuolelta ja ollut läkähdyksissäni ennen kaikkea siitä, että saan katsella ihan eläviä kirjailijoita. Yhtenä vuonna sain sattumalta silloin ihailemani Riikka Pulkkisen signeerauksen ostamaani Raja-romaaniin, joka oli juuri ilmestynyt. Hymyilin Pulkkiselle typerästi, ja hän katsoi minua vähän hämmentyneenä. Jälkeenpäin vähän hävetti. Jonakin toisena vuonna, kun olin itse esikoiskirjailija, huomasin Pulkkisen katsovan minua käytävällä, kun lisäsin huulikiiltoa hermostuksissani; oman esiintymiseni vuoro oli pian. Ajattelin: vau, päätyyköhän tämä kohtaus johonkin kirjaan! No eipä varmaan päätynyt.

Sittemmin magia kirjailijuuden ympäriltä on haihtunut. Tai ehkä olen tullut herkemmäksi melulle. En pysty keskittymään esitykseen, jos kuulen samaan aikaan toisen esityksen äänet viereiseltä lavalta, vaan haluan pois. En malta lukea yhden kirjan takakansitekstiä, kun vieressä on tuhat muuta, ja kun juuri siinä kohtaa on ahdasta, ja kun selän takana tuupitaan. Enkä enää ylipäänsä halua kokea kirjallisuutta massatapahtumassa, vaan yksityisesti, hiljaisissa paikoissa. Se on lukemisen luonne.

Kirjallisuus ansaitsee huomiota, ja sitä se toden teolla saa aina lokakuussa. Kirjoja ostetaan ja myydään messuhallissa tonneittain. Se on hienoa. Kuitenkin: tärkeimpiä asioita, joita kirjallisuus voi tarjota, ei löydy Helsingin messuhallista. Sellaisia ovat esimerkiksi hiljaisuus, keskittyminen ja ajattelu. En ole koskaan käynyt esimerkiksi Turun kirjamessuilla, mutta kuulopuheiden ja kuvien perusteella entisessä pääkaupungissamme asiat on tehty tältä kannalta paremmin. Myös Tampereen työväenmuseo Werstaalla joka talvi järjestettävät Elävän kirjallisuuden festivaalit ovat aina ilahduttaneet rauhallisuudellaan, rentoudellaan ja viihtyisyydellään, vaikka kävijöitä onkin paljon. EKF:n painopiste on kirjallisuudessa, ei henkilöissä tai kaupallisuudessa.

Niin: olisipa Helsinginkin kirjamessuilla järkevämpi akustiikka, jotta äänet eivät kaikuisi levottomasti sinne tänne aiheuttaen väsymystä, ärtymystä ja pakokauhua. Olisipa äänentoistoon ja äänieristykseen panostettu niin, että esiintyjät kuulevat oman äänensä ja yleisö kuulee esiintyjän äänen. Olisipa näytteilleasettajien kojut niin houkuttelevia, että niille tekisi mieli jäädä pidemmäksi aikaa. Olisivatpa käytävät kapeita ja viihtyisiä, levollisia ja kauniisti koristeltuja. Olisipa lukunurkkauksia. Olisipa mahdollista keskustella pienissä ryhmissä niin, että kenenkään ei tarvitse huutaa. Puhelimen piipityksenkin voisi kuulla repusta, ja tapaamiset eivät menisi ohi. Olisipa puolituntisten, tarkasti suunniteltujen ohjelmanumeroiden joukossa tilaa yleisön ja kirjailijoiden vapaalle keskustelulle, pohdinnalle ja kysymyksille.

Onneksi on myös Varjokirjamessut.

Kaikesta huolimatta: antoisaa kirjamessuviikonloppua ja elämyksellisiä lukuhetkiä kaikille messukävijöille!

Kirjailijuuden epämiellyttävät puolet

Kirjailijana on kivaa, kuten tuli jo sanottua. Mutta löytyy siitäkin työstä joitakin epämiellyttäviä puolia.

Työn alla olevasta tekstistä kertominen on minulle jostakin syystä kamalan vaikeaa. Se kysymys esitetään kirjoittajille ja kirjailijoille tasaisin väliajoin: mistä työn alla oleva käsikirjoituksesi kertoo? Yleensä kiemurtelen itseni jollakin tavalla kysymyksestä irti. Ja yleensä ihmiset ymmärtävät kummallisen yskän eivätkä tivaa enempää. Joskus mainitsen kysyjälle jotakin tekeillä olevan käsikirjoituksen aiheesta tai teemasta, mutta kuitenkin hänen uteliaisuuteensa nähden liian vähän. Miksi? Yksi syy on se, että olen kerran tai pari saanut kriittistä palautetta paljastettuani jonkin romaani-ideani. Hyvää tarkoittavilla sanoilla on ollut suuri vaikutus itsevarmuuteen, jota olen tarvinnut haparoivan idean kehittämiseen valmiiksi käsikirjoitukseksi. Ideointivaiheessa koen rasitteeksi myös realismin, sillä ideoinnin kuuluu mielestäni olla rajoittamatonta ja vapaata. Siinä vaiheessa en halua miettiä kohderyhmää tai lukijan suhtautumista. Annan itselleni mieluummin täyden vapauden ja rauhan rakentaa ideoita ja punoa punaisia lankoja päässäni ilman ulkopuolisia vaikutteita. Ideoiden puutteet ja ristiriitaisuudet voi korjata myöhemmin.

Esiintyminen on minulle hölmösti sanottuna ”kaksipiippuinen miekka”. Minulla esiintymisiä on tähän mennessä ollut suhteellisen vähän, pääasiassa Helsingin kirjamessuilla. Esiintymiset jännittävät monta päivää etukäteen, ja puoli tuntia ennen lavalle nousua mielessä on vain pakokauhu. Jännityksen päättyminen onkin sitten niin suuri helpotus, että itse esiintyminen sujuu yleensä hyvin ja olo on rento. Esiintymisen aikana mietin yleensä, kiinnostaakohan tämä oikeastaan ketään. Mutta huoli on osoittautunut aina turhaksi. Viime syksyn kirjamessuilla kerroin Sateenvarjotarinasta, ja haastattelijoina olivat Kallion lukiolaiset ja Porolahden peruskoulun kahdeksasluokkalaiset. Haastattelijoista välittyi aito innostus ja kiinnostus kirjaa ja sen syntyä kohtaan. En muista toista tilannetta, jossa 14-vuotiaat nuoret olisivat kuunnelleet jotakin esitystä niin keskittyneesti, korvat höröllä. Se oli palkitsevaa. Kirjailijan ei ole tietenkään pakko esiintyä, mutta nykyään se katsotaan kuitenkin enemmän tai vähemmän itsestäänselväksi osaksi kirjailijuutta, kun näkyvyyttä ei ole muutenkaan ylen määrin.

Keskittymiskyvyttömyys on erityisesti some- ja nettiajan vitsaus ja koskettaa tietysti muitakin kuin kirjailijoita. Taannoin aloittamani Facebook-lakko on enää kaunis muisto. Kun asetun tietokoneen ääreen kirjoittamaan tai editoimaan käsikirjoitustani, alan yhtäkkiä odottaa kiihkeästi vastauksia lähettämiini työsähköposteihin ja muihin viesteihin, katsella ”pari lyhyttä eläinvideota”, teen ”ihan nopeasti vaan” jonkin juuri mieleen tulleen rästityön, ja sen sellaista. Ja kun kirjoittaminen on lähtenyt käyntiin ja eteen tulee enemmän miettimistä vaativa kohta, menen tyhjentämään astianpesukonetta tai keittämään kahvia. Lyhytjänteisestä mielestä kärsii myös lukemisvauhti. Mistä keskittymiskykyä saa? Mihin keskittyminen häviää? Aiheesta on luultavasti kirjoitettu kirjastollinen kirjoja, joita ei ikinä tule luettua.

Kaikesta huolimatta käsikirjoitukseni edistyy ilahduttavaa vauhtia. Eli tasaisen hitaasti. Ehkä siitä tulee vielä kirja. Kerron sen aiheesta joskus toiste…

Luetaan julkisesti!

Taiteen Edistämiskeskuksen 100 puheenvuoroa taiteesta -sivulla julkaistiin tänään ote Tammen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustantaja ja Taideneuvoston varapuheenjohtaja Saara Tiuraniemen Pentinkulman päivillä pitämästä puheesta, jossa Tiuraniemi toivoo lukutaitoa ja lukemista puolustavan kansanliikkeen perustamista. Merkit suomalaisten lukemisen vähenemisestä kuulostavat kirjoituksen perusteella kieltämättä hälyttäviltä. Usein muistetaan mainita, että nykynuoret lukevat digitalisaation ansiosta kaiken kaikkiaan enemmän kuin mikään aiempi sukupolvi – eivät välttämättä kirjoja, vaan tuntikaupalla uutisia, blogeja, statuspäivityksiä ja keskusteluja. Kauno- ja tietokirjallisuuden lukemista ei kuitenkaan voi korvata digitalisaatiolla täysin.

Uskoisin, että yhteiskunnan tasolla vähentyneen lukemisen lyhyt- ja pitkäaikaisvaikutukset näkyvät jo muuallakin kuin Tiuraniemen mainitsemissa koululaisten sanavaraston supistumisessa ja oppimistulosten heikentymisessä. Kaunokirjallisuus antaa ihmisestä ja ympäröivästä todellisuudestamme monisäikeisemmän kuvan kuin internetin subjektiiviset, helposti mustavalkoisiksi sävyttyvät ryöpsähdykset. Keskittymiskyvyttömyyttä aiheuttavan digiympäristön levottomat lukijat eivät jaksa lukea pidempiä tekstejä verkossa kokonaan (en minäkään, valitettavasti) tai pohtia niitä enää lukemisen jälkeen. Selitykset monimutkaisille yhteiskunnallisille ilmiöille ovat uutis- ja somevirrassa tiiviitä ja helppoja. Informaatiovirta ei odota; perusteellisen, syvällisen artikkelin valmistuessa aihe on jo vanhentunut, ja tiedon tarve aiheesta on tyydytetty. Lukemattomat (!) suomalaiset käsittävät lähipiirinsä ja maanmiehensä liian usein yksinkertaisella ystävä–vihollinen-akselilla. Kauno- ja tietokirjallisuus pystyvät käsittelemään ajattomia ilmiöitä ja monien tutkimusten mukaan myös kehittämään lukijoiden ajattelu-, eläytymis- ja empatiakykyä.

Kirjallisuus ei kuitenkaan istu pelkkään hyötyajatteluun: kirjallisuudentutkija Maria Mäkelä kritisoi Ylen artikkelissa ajatusta välineellisestä lukemisesta, jossa kaunokirjallisuuden kuluttamisesta tulee eräänlaista mielen ja persoonan fitness-urheilua. Jos tärkein kysymys kuuluu, mitkä ovat lukemisen suorat hyödyt, pitäisi istua alas ja miettiä asiaa vielä kerran. Hyötyajattelun sijaan lukemisen tulisi olla itseisarvo. Lukeminen vaikuttaa, kasvattaa, kehittää, rentouttaa, nukuttaa ja laajentaa, ennen kaikkea pitkällä aikavälillä.

Esimerkki lukuharrastukseen saadaan yleensä kotoa. On luonnollista, että jos älypuhelin, tietokone ja televisio vievät leijonanosan vanhempien ajankäytöstä eikä kirjoja tai lehtiä loju sohvapöydällä odottamassa lukijaansa, lapsetkaan eivät näe lukemisessa mieltä. Jos nuoren kotona tai kaveripiirissä ei lueta, kirjat ovat hänelle usein pelkkää ongelmajätettä ja kirjastot korkeintaan kokoontumispaikkoja, ja lukutoukat jokin vieras ihmislaji, josta on parempi pysyä kaukana. Kaupungilla ja liikennevälineissä aikaa kulutetaan internetissä, ja oikeaa kirjaa lukeva ihminen väkijoukossa pistää jo silmään – vaikka lukemisen pitäisi olla täysin normaalia! (Toki yhä useammat lukevat kirjoja puhelimillaan, mikä on hienoa. Ulkopuoliset vain eivät sitä tiedä.)

Tiuraniemi kehottaa puheessaan ihmisiä lainaamaan ja ostamaan kirjoja sekä puhumaan niistä. Kirjallisuuden näkyvyyttä tulisi minunkin mielestäni edistää, ja siksi lisäisinkin kehotusten perään vielä yhden konkreettisen ehdotuksen: luetaan julkisesti. Ulkoilutetaan kirjojamme ja avataan ne junassa, bussipysäkillä, puistossa, kahvilassa, ostoskeskuksen penkillä tai Postin asiakaspalvelujonossa ruuhka-aikaan. Sovitaan ystäviemme kanssa täsmäiskuja julkisille paikoille ja luetaan yhdessä, vaikka ääneen. Jaetaan parhaita lainauksia romaaneista Facebookissa. Lausutaan runoja julkisilla paikoilla.

Lukemisesta pitää tehdä normaalia ja näkyvää – kaikille.

IMG_20170815_144308_resized_20170815_024327656.jpg
Kirjat, pois hyllystä ja ulos leikkimään!