Loppusyksyisin erilaiset projektit kiihdyttävät kilpaa kohti valmistumistaan. Marras–joulukuun kiire on tuttu kaveri ammatissa kuin ammatissa.

Särön esoteriaa ja yliluonnollisuutta käsittelevä numero, jota toimituksessa on suunniteltu ja koottu pitkin vuotta, ottaa loppuspurtin päätyäkseen joulukuun vaihteessa painoon. Tuplanumero ja sen julkistustilaisuus palkitsevat sekä lukijat että tekijät.

Kolikolla on kuitenkin myös toinen puoli. Vuoden viimeisen numeron painoon saattamisen lisäksi uskon useimpien kulttuurilehtien kokevan loppusyksyisin eräänlaisen kollektiivisen lähestyvän lopun.

Sen, että lehden rahat käyvät vähiin.

Taiteen edistämiskeskuksen kulttuurilehtituki – joka ei ole millään muotoa ”varma” avustus, mutta joka tähän mennessä on Särölle myönnetty vuosittain – maksetaan vasta tammi–helmikuussa. Se vastaa suuruudeltaan pesulatyöntekijän, tai vuosiapurahalla työskentelevän taiteilijan, vuosipalkkaa.

Tuosta pesulatyöntekijän vuosipalkan kokoisesta summasta maksetaan muun muassa toimituksen palkat, avustajien palkkiot, työnantajamaksut ja vakuutukset, toimiston vuokrakulut, paino- ja postituskulut, matkakulut, puhelinkulut, markkinointikulut ja verkkosivujen ylläpitokulut. Kaikki. Tai no, tietenkin paljon tehdään ilmaiseksi. Muut haettavissa olevat avustukset (Suomen kulttuurirahasto, Koneen Säätiö, Wihurin rahasto jne.) ovat hyvin sattumanvaraisia ja pieniä.

Tilin pohjan häämöttäminen aina vuodenvaihteen tuntumassa on muodostunut Särön toimitukselle melkein turvalliseksi rutiiniksi ja yhteiseksi huolenaiheeksi, jonka rinnalla moni muu arkiongelma kutistuu.

Voidaanko ostaa vielä tulostinpaperia yhdistyksen laskuun?

Sama rahapula koskee toki taide- ja kulttuuriväkeä laajemminkin. Taide ei elätä. Vaikka kirjailijoista edelleenkin hyvin harva elää pelkällä kirjoittamisella, heidän asemansa on viime vuosikymmenien mittaan onneksi parantunut. Kirjailijaliiton ja muiden alan järjestöjen ahkera lobbaus on tuottanut tulosta. Ja kirjailijat ovat toimeentulonsa ansainneet.

Kulttuurin taustajärjestöt ovat sen sijaan jääneet erityisen hankalaan asemaan. Kulttuurin tuottajayhdistykset ja -yritykset, kuten pienkustantamot ja kulttuurilehdet, edistävät taiteen näkyvyyttä ”kutsumustyönä” – tuon sanan kirjailijajärjestöt ovat jo aikaa sitten onnistuneet määrittämään kirosanaksi – eikä avustuksia pienlevikkisen lehden tai kirjallisuuden tuottamiseen ole yksinkertaisesti haettavissa. Myös liikkuvuusavustukset ja työvälineiden hankintaan tarkoitetut avustukset on poikkeuksetta suunnattu taiteellista työtä varten, joksi kulttuurilehden toimitustyötä ei lasketa.

Ei kenenkään ole tietenkään pakko julkaista kulttuurilehtiä. Hyvä, lopetetaan sitten, ja tehdään jotakin muuta, vai?

Kuten kirjallisuudella, myös kulttuurilehdillä on kuitenkin paikkansa ja tehtävänsä yhteiskunnassa. Tiedottava, sivistävä, työllistävä ja inspiroiva tehtävänsä.

Kulttuurilehdet ovat jäkälien tavoin tottuneet selviytymään karuissa oloissa. Särö ei ole joutunut jättämään palkkioita tai laskuja maksamatta, eikä sen loppu todennäköisesti vielä ole näköpiirissä.

Väittäisin silti, että ennemmin tai myöhemmin Suomessa tarvitaan positiivista kulttuuri-ilmaston muutosta, jossa myös epäseksikkäiden taustaorganisaatioiden toimijat saisivat puheissa arvostetusta työstään oikean palkan ja turvallisen toimeentulon. Avustusmuodoissa voitaisiin ottaa mallia esimerkiksi muista Pohjoismaista.

Ny Tidin päätoimittaja Janne Wass käsittelee Suomen kulttuurilehtien asemaa tässä artikkelissaan (ruotsiksi). Hän kertoo, että Ruotsissa kulttuurilehtien tuki on huomattavasti korkeammalla tasolla kuin meillä – ja silti myös ruotsalaiset pitävät avustuksensa määrää aivan liian pienenä.

mde
Nikolaikirkko dramaattisessa valaistuksessa.

Keittiön ikkunasta avautuva hautausmaamaisema asettaa parhaina päivinä rahahuolet oikeisiin mittasuhteisiin. Görlitzin Nikolaihautausmaan laidalla seisova saksanpähkinäpuu on pudottanut lehtensä ja pähkinänsä. Yhtenä iltana hautausmaalla kuvattiin ilmeisesti elokuvaa. Kirkko oli valaistu goottilaisen karmivasti kirkkaalla valonheittimellä.

Vielä omasta käsikirjoituksestani: editoimista riittänee vielä alkukesään asti, mutta kirjoitustyön loppu tuntuu jo nyt konkreettiselta. Kuukaudet kuluvat nykyään vauhdilla, ja ihan kohta kirja, yksi ikuisuusprojekti, onkin valmis. Se on samaan aikaan hyvä ja haikea uutinen. Kirjan hahmot ovat tulleet editoimisen myötä yhä tutummiksi. He elävät. Ja joutuvat pian armotta painokoneeseen. Se ei ole kuitenkaan heidän loppunsa, vaan upouusi alku.

2 kommenttia artikkeliin ”Lähestyviä loppuja

  1. Sitkeys ja pyytettömyys ovat monen kultturityöntekijän ominaisuuksia, joista apurahojen myöntäjillä ei ole mitään käsitystä. Eikä siitä työmäärästä, jota pienlehdissä, -teattereissa jne tehdään ilmaiseksi yhteiskunnan henkisen hyvinvoinnin ylläpitämiseksi. (Suomi on tässä(kin) suhteessa ankea maa, jolla ei ole edes julkisen palvelun tv-yhtiössä kulttuurimakasiinia tms. )

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s